Ensimmäisen korona-aallon jälkeinen festivaali tuntuu tosiaan erilaiselta paikalta. Ihmiset antavat haastatteluja niin mielellään, että se tuntuu jo epäilyttävältä.
– Olen iloinen, että kaikki ovat täällä, se on tärkeää. Kannatamme riippumatonta elokuvaa, Vanessa Kirby iloitsee huolimatta viime aikaisista piipahduksistaan sellaisissa elokuvissa kuin Mission: Impossible – Fallout ja Hobbs & Shaw, jossa meidän pitäisi uskoa hänen kasvaneen yhdessä Jason Stathamin kanssa huolimatta 21 vuoden ikäerosta.
– Nämä festivaalit ovat elintärkeitä sellaisille elokuville, ne eivät muuten saisi samanlaista nostetta. Olemme heimo! Kirby intoilee.
Ei se mitään, meistäkin on mukava nähdä sinua.
Pieces of a Womanissa sinun piti näytellä melko raastavia kohtauksia. Näytöksessä joku sanoikin: ”Mistä hän saa voimaa?”
Se oli melko rankka, eikö? Mistäkö saan voimaa? Varmaan tarinaan uskomisesta. Teen mielelläni asioita mukavuusalueeni ulkopuolella – Mission: Impossible oli myös sellainen. Tulen teatterin lavalata, ei minulla ollut aavistustakaan miten sellaisia elokuvia tehdään. Se muutti minua, opetti kurinalaisuutta, sillä Tom Cruise todellakin edellyttää, että tekee kaikkensa. Toimin ihan eri vaihteella, ja se oli myös yhtälailla vaativaa, tosin enemmän fyysisesti kuin tunnetasolla.
Elokuvissa en aikaisemmin ole nähnyt sellaista odottamatonta lapsen menetystä enkä synnytyksen esittämistä kaikessa rankkuudessaan ja sotkuisuudessaan. Se heitti minut kohtauksen läpi. Puhuin Kellyn, erään lapsensa menettäneen naisen kanssa, ja hän sanoi, että mitä tahansa surua olenkin kohdannut, on tuhat kertaa pahempaa menettää vastasyntynyt lapsi. Kun aloin puhua elokuvasta muiden kanssa, uskomattoman moni kertoi, että oli kohdannut jotain saman tapaista. Jos ei itse, niin ystävän, siskon tai tädin kautta. Moni ihminen ei koskaan ollut puhunut asiasta kenenkään kanssa, koska kukaan ei ollut kysynyt. Kellylle oli mullistavaa, että joku kysyi häneltä lapsesta, jota ei ole. Koska hänellä on edelleen suhde lapseen, jota muulle yhteiskunnalle ei ole olemassa. Hän tuntee edelleen itsensä äidiksi.
Hahmosi tuntuu synnytyskohtauksessa lähes yllättyneeltä, se ottaa häneltä ohjakset.
Ajattelin aina, että elokuva ei kerro lapsen menettämisestä, se on tutkielma yhden naisen surusta. Halusin olla hyvin tarkka siitä, miten Martha reagoi, ja Juliette Binoche elokuvassa Kolme väriä: sininen oli iso inspiraation lähde. Kyse ei ole vain siitä, että joku nainen käy läpi perheen menettämistä. Se kertoi sen yhden tietyn ihmisen matkasta.
Aloin piirtää kuvaa Marthasta, siitä millainen hän oli aikaisemmin. Rakensin paljon hänen suhteelleen omaan äitiinsä [Ellen Burstyn]. Joka sanoo: ”Mitä ikinä tapahtuukin, sinun on tartuttava härkää sarvista, taisteltava, pidettävä paketti kasassa.” Halusin esittää mitä synnytys merkitsee yleensä hyvin kontrolloidulle perfektionistille. Hyvä työntekijä, koulussa kympin tyttö, mutta naimisissa totaalisen vastakohdan kanssa kapinana äitiään vastaan. Synnytys vaatii kuitenkin sellaista antautumista kontrollin puutteelle, että se kauhistuttaa häntä. Hänen on annettava valta eläimelle sisällään.
Olet kertonut, kuinka sinua kiusattiin koulussa ja kuinka se auttoi ymmärtämään tuskaa. Millä tavalla?
Näin jälkikäteen ymmärrän, että olin hyvin herkkä, erittäin tunteellinen lapsi. Sellainen hauraus ja haavoittuvuus on auttanut minua paljon työssäni. Se on auttanut asettumaan vaikeita aikoja läpi käyvien ihmisten asemaan. Empatia on työtäni. Joidenkin mielestä Martha on epämiellyttävä ihminen. ”Miksi hän tekee noin? Miksi hän ei ole läsnä?” Myös The Crownin prinsessa Margaret oli monen mielestä epämiellyttävä. Pidän suoraviivaisista ihmisistä, mutta ei ole minun työtäni tuomita heitä. En usko, että Martha on tietoinen käyttäytymisestään. Hän ei tunne, koska se olisi liian tuskallista. Joten kaikki muut, mukaan lukien hänen aviomiehensä Sean [Shia LaBeouf], hoitavat tuntemisen hänen puolestaan. Yhdessä kohtauksessa Sean itkee ja Martha vain katsoo häntä. Marthan silmissä hän on outo olento, joka käy läpi jotain, johon hän itse ei pysty samastumaan.
Surun tuntemiseen liittyy usein tuomitsevia katseita, varsinkin naisten osalta. Eikö ole outoa, että häntä arvostellaan hänen reaktiollaan omaan tragediaansa?
Se on mielenkiintoista, eikö olekin? Puhuin erään naisen kanssa, ja hän kertoi, kuinka joku tuli kuulusteleaan häntä tapahtumien yksityiskohdista, kun hän oli tyttärensä haudalla. Ihmiset eivät tiedä miten reagoida niin syvään suruun. Meillä ei ole sitä varten seremonioita tai rituaaleja, joten painiskelemme syntymän ja kuoleman kanssa. Paljon siitä tapahtuu suljettujen ovien takana, ennemmin sanitoituna kuin oleellisena osana elämäämme. Yksi elokuvan tarkoituksista on käsitellä sitä. Marthan on kohdattava kuolema, elettävä sen kanssa eikä juostava karkuun.
Monet haastattelemistani sanoivat, että viettäessäni aikaa heidän kanssaan meillä oli keskusteluja, jollaisia he eivät aikaisemmin olleet käyneet. Kokemuksista puhuminen oli parantavaa. Katsoimme Shian kanssa dokumentin kuolleensa syntyvistä vauvoista ja siinä oli eräs pariskunta, joka oli ollut parhaita kavereita pitkään ennen yhteen päätymistään. Heidän vauvansa kuoli juuri ennen laskettua aikaa, ja äidin oli silti synnytettävä se, ja se oli raastavaa. He erosivat. Se pysyi mielissämme, sillä halusin heidän löytävän tien surun läpi. Ei voinut olla ajattelematta millaista olisi voinut olla, jos lapsi olisi selvinnyt.
Keskustelitteko miksi se on niin yleistä? Parit eivät tunnu pystyvän käsittelemään sitä yhdessä.
Suru on niin yksilöllinen prosessi. Itse kuvittelisin olevani välitön: puhuvani kaikkien mahdollisten kanssa, etsiväni mitä tahansa apua. Mutta Martha ei tee niin. Puhuin lapsensa menettäneitä äitejä auttavan surukätilön kanssa, ja hän kertoi minulle naisesta, jonka lapsi kuoli minuutti synnytyksen jälkeen. Hän ei tuntenut mitään ennen kuin hän synnytti seuraavan. Välittömästi sen jälkeen hänen surunsa oli ylipääsemätön – kaikki tulvi ulos. Sellainen viivästynyt reaktio kiinnosti minua. Ihmiset tuntevat helposti häpeää, eritoten naiset. Jotkut tuntevat epäonnistuneensa, että heidän ruumiinsa on epäonnistunut. Sellainen ajattelu satuttaa minua. Ehkä on hyvä välillä kohdata ratkaisutta jäänyt tuska.
Teksti: Marta Bałaga, Venetsia
Kuvat: Netflix
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.
