Syy puolestaan sille, että tuomme asian esille – oman kieron huumorintajumme lisäksi – on se, että outo ja synkkä ja häiriinnyttävä lausahdus summaa täydellisesti Tony Stonen koko elokuvan. Ted K ei nimittäin ole varsinaisesti elämäkertaelokuva, ei ainakaan sanan perinteisessä Oscar-tyrkkymielessä.
Ennemmin Ted K on kuin hallusinaatio, outo fantasiasatu jälleen yhdestä hirviöstä, joka metsässä piileskellessään haaveilee rakastetuksi tulemisesta pystymättä silti hillitsemään saalistusvimmaansa. Elokuva on epämiellyttävä, hidas, tunnelmoiva. Ja erittän vaikea saada pois mielestään.
Monimutkainen sotku mieheksi
Ted Kaczynski, edelleen elossa ja edelleen vankilassa, opiskeli 16-vuotiaana Harwardissa, opetti matematiikkaa ja jätti kaiken sitten taakseen muuttaakseen syrjäiseen mökkiin Montanassa. Ilmeisesti ihmisten aiheuttama tuho hänen luontoympäristölleen ajoi hänet toimintaan. Hän ryhtyi postittamaan tai muuten toimittamaan pommeja, jotka tappoivat kolme ja vahingoittivat 23 muuta ihmistä.
Paljon on kirjoitettu hänen elämästään, hänen tuskailustaan seksuaalisuuden kanssa ja hänen oletetuista motivaatioistaan – hänen manifestinsa Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus löytyy edelleen verkosta. Stone ei kuitenkaan yrittänyt tavata kohdettaan. Hänen tähtensä, District 9:stä tunnetuksi tullut Sharlto Copley yritti, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta.
– Hänen tarinansa on tunnettu jo jonkin aikaa, mutta meistä siihen liittyy kiinnostavia elementtejä, jotka yleensä on sivuutettu, Stone kertoi Berliinissä.
– Hänen elämänsä oli niin ristiriitaista. Hän eli maan antimista ja uskoi tiukkaan omavaraisuuteen. Hän onnistui halvauttamaan Yhdysvallat pommeillaan, vaikka hänellä ei ollut sähköä tai juoksevaa vettä. Vilkaisin hänen päiväkirjojaan ja näin niissä uuden kerroksen hänestä. Mitä enemmän tarinaa kaivoin, sitä kiinnostavammaksi se kävi. Hahmo on todella dynaaminen ja monimutkainen sotku.
Stone kävi läpi lähes kaikki Kaczynskin päiväkirjat, lähes 20 000 sivua kirjoitusta.
– Tajusin, että hänellä oli oma sisäinen älynsä. Hän oli niin rehellinen tunteistaan. Hän kirjoitti useita omaelämäkertoja, mutta näitä päiväkirjoja hän ei kuvitellut kenenkään koskaan lukevan, joten hän oli todella rehellinen. Halusimme suodattaa sivuista sen, mikä sai hänet tikittämään. Sanomattakin on selvää, että tämä on tarina murhanhimoisesta mielipuolesta. Joskus asiat ovat eivät ole mustavalkoisia.
Stone päätti kuvata Lincolnissa, Montanassa, ja puhua ihmisille, jotka edelleen muistivat Kaczynskin.
– Halusimme ankkuroitua maahan, joka on niin tärkeä elementti elokuvassa ja joka oli niin tärkeä Tedille. Yksinäisenä ihmisenä hän välitti vain erämaasta. Hän halusi suojella sitä, mutta ei itse vältellyt roskaamista, joten siinä on mielenkiintoista tekopyhyyttä.
Ripaus inhimillisyyttä hirviöön
Kuvaaminen paikoissa, joilla Kaczynski kulki, missä hänen mökkinsä sijaitsi ja missä hän testasi räjähteitään, oli ilmeisen häiriinnyttävää. Toisaalta Copley piti sitä myös ”superrentouttavana”.
– Olimme erämaassa, ilman asuntovaunuja. Ottojen välillä istuin tuijottamassa virtaa tai kukkasia. Se oli hyvin zen.
– Kuvaaminen näissä paikoissa kyllä vaikutti, Stone lisää.
– Vaikka lähes kaikki alueella inhosivat häntä ja sanoivat hänen olleen hiljainen ja haiseva, hänen ainut ystävänsä, kaupungin kirjastonhoitaja kertoi meille: ”Kaipaan nauramista hänen kanssaan.” Eli hänessä oli myös ystävällinen puoli. Kirjastonhoitajan poika sanoi, että tähän mennessä kukaan aiheesta fiktiota tai dokumentteja tehneistä ei ole tehnyt sitä oikein.
Stone ei ollut kiinnostunut tarinan isoista virstanpylväistä tai Kaczynskin pidätyksestä vuonna 1996.
– Tarinasta tuli sitä kiinnostavampi mitä kauemmas niistä menimme. Keskitymme aikaan, jolloin hän alkoi lähteä liikkeelle ja muuttui yhä kuolettavammaksi kotitekoisin välineineen. Halusimme pysyä hetkessä, päivä päivältä, ja keskittyä enemmän luontoympäristön rapistumiseen, teknologian tunkeutumiseen elämäämme. Aloin kiinnittää huomiota siihen, kuinka puhelimeni hallitsi elämääni. Mietin millaista oli ennen älypuhelimia. Luultavasti olin onnellisempi. Siinä mielessä pystyin hieman samastumaan häneen.
Stone ei pelännyt, että elokuva ihannoisi kohdettaan.
– Mutta en halunnut demonisoidakaan häntä! Halusin vain lisätä hieman inhimillisyyttä hirviöön. En usko, että puhdasta pahuutta on. Asiat ovat monimutkaisempia.
Mäntyemojeja
Ekoekstremismin tehdessä paluuta yhä useampi on jopa samaa mieltä Kaczynskin kanssa siitä, että teollisuusyhteiskunta on aiheuttanut ”laajaa psykologista kärsimystä” ja ”vakavaa vahinkoa luonnolle”.
Wired-lehti kirjoitti Unabomberin oudosta ja hurjasta uudesta tulemisesta verkkomaailmassa, jossa hänen kannattajansa liittävät mäntyemojeja nimeensä. Ekofasismin juuria tutkinut kirjailija Betsy Hartmann puolestaan uskoo ilmastoa käytettävän yhä enemmän tekosyynä väkivallalle mainiten viimeaikaisia ammuskeluja Uudessa Seelannissa ja Teksasin El Pasossa.
Manifestissään 20-vuotias pommittaja mainitsi, että ainoa tapa pelastaa luonto on ”päästä eroon riittävästä määrästä ihmisiä”. Jopa Suomen oma Pentti Linkola kirjoitti: ”Meillä on vielä tilaisuus olla julmia. Mutta jos emme ole julmia tänään, kaikki on menetetty.”
– Kaczynskin teot eivät ole mitään mitä pitäisi ihannoida tai matkia. Mutta tarinassa on surullisuutta, Stone toteaa.
– Kyse on ennen kaikkea eristäytymisestä ja syrjäytymisestä, ja käsikirjoittaminen on erilaista, kun yrittää kirjoittaa erakosta, koska isoin osa keskusteluista tapahtuu hänen päänsä sisällä. Ja mitä elokuvaan tulee, olemme menneet liian pitkälle. Yleisölle ei enää sallita minkäänlaisia mielipiteitä, toisin kuin 1970-luvun ohjaajien elokuvissa. Pidin ajatuksesta, että voimme tuntea yhteyttä tähän ihmiseen ja silti kauhistua hänen teoistaan. Hän on kuin harhapolulle joutunut perheenjäsen. Ajattelin paljon hänen David-veljeään ja mikä hänen näkökulmansa on. David on buddhisti ja vastustaa syvästi kuolemanrangaistusta.
Stone kehitteli tarinaa kymmenen vuotta. Ilmankos hän näyttää hieman väsyneeltä Berliinissä. Kun kohtaamme muutaman kuukauden päästä Länsi-Aasiassa kaikista maailman paikoista, hän myöntää elokuvansa outouden vetoavan festivaalipiireissä, mutta se ei auta häntä saamaan uutta projektiaan liikkeelle lähiaikoina. Silti hän tuntee pystyneensä sanomaan jotain todellista kohteestaan.
– En usko, että tämän lähemmäs olisi voinut päästä. Halusimme lähestyä sitä mahdollisimman elokuvallisena dokumenttina. Loppujen lopuksi asiat ovat kuten Kubrick sanoi: ”Kyllä, se on totta – mutta onko se kiinnostavaa?”
Teksti Marta Bałaga, Berliini
Kuvat Cinema Mondo
