Ison mittakaavan toiminta on tuttua Jon Turteltaubille, joka on tehnyt aikaisemmin seikkailuja kuten National Treasure – Kansallisaarre ja The Sorcerer’s Apprentice. Päivän kohtaus on kuitenkin erityisen vaativa, sillä monien liikkuvien osien lisäksi siihen liittyy vedessä kuvaamisen haaste.
–Tämä on tarkkaa puuhaa, ohjaaja varoittaa.
New Yorkissa syntynyt elokuvantekijä seisoo valtavan vesisäiliön vieressä Kumeu-leffastudiolla Uuden-Seelannin West Aucklandissa. Hän viittoo kohti The Charlotte -venettä – tai ainakin sen kohtausta varten rakennettua peräosaa – joka on kellahtamaisillaan.
Sen yläpuolella huojuu kolme 30-metristä nostokurkea, joista yksi on ankkuroitu The Charlotten runkoon, johon on hierottu pahaenteisiä, ruosteenpunaisia veritahroja. Kannella kävelee keskittyneen näköisiä stunttinäyttelijöitä, jotka valmistautuvat edessä olevaan kaaokseen. Heidän joukossaan ovat brittitähti Jason Statham ja kiinalaisnäyttelijätär Li Bingbing.
Kaiken takana seisoo valtava, 864-neliömetrinen vihreä kangas. Sen avulla yleisö vakuutetaan siitä, että teollisuuslaitoksen sijaan tapahtumat sijoittuvat tuhansien kilometrien päähän läntiselle Tyynellemerelle. Merelle, jonka suunnattomista syvyyksistä on nousemassa jotain keikuttamaan verentahrimaa venettä. Jotain todella isoa.
Kyseinen olento on Megalodonin nimihahmo, englanniksi lyhyemmin The Meg, yli 20-metrinen esihistoriallinen hai.
Turteltaub huutaa ”Action”, nostokurki nykäisee narua ja 12-tonninen laivan osa kellahtaa kyljelleen heittäen stuntnäyttelijät veteen räpiköimään. Pärskivän ihmisjoukon päälle putoaa pirstaleita – sekä aluksen reilunkokoisia pelastusveneitä..
Näyttävän kohtauksen päätteeksi elokuvan tähdet Bingbing ja Statham roikkuvat laivan kaiteesta tuijottaen kuohuvaan veteen ällistynyt ilme kasvoillaan. Heidän hahmonsa, meribiologi Suyin Zhang ja entinen armeijan sukeltaja Jonas Taylor ovat juuri nähneet esihistoriallisen hirviön koko parikymmenmetrisessä, ihmisiä ahmivassa kauheudessaan.
Ennennäkemätöntä kuvittelemassa
Noin 2,6 miljoonaa vuotta sitten sukupuuttoon kuollut megalodon, tieteelliseltä nimeltään carcharocles megalodon, oli niin valtava, että Steven Spielbergin kesähitin tappajahai olisi näyttänyt sen rinnalla sintiltä. Olento kiehtoi kirjailija Steve Altenia, joka kirjoitti nykypäivän meriin ilmestyvästä esihistoriallisesta olennosta menestyskirjan vuonna 1997. Se poiki viisi jatko-osaa.
Kirjan lukenut tuottaja Belle Avery ajatteli heti, että siitä saisi mainion popcorn-leffan.
– Ihmisistä on hauska katsoa hirviöelokuvia, mutta erityisen kiinnostavan niistä saa, jos hirviö perustuu todellisuuteen, toteaa kirjan oikeudet tuotantoyhtiölleen ostanut Avery.
Hän sopi tapaamisen kiinalaisen tuottaja Jie Chenin kanssa ja vei tapaamiseen parikymmensenttisen megalodonin hammasfossiilin. Vaikuttunut kiinalaistuottaja näki heti tarinan mahdollisuudet.
Megalodonin ulkoasun päättäminen ei ollut niin yksinkertaista kuin luulisi. Aluksi se oli käytännössä 20-metrinen valkohai.
– Valkohai elokuvassa saa yleisön heti hönkäisemään ”O-ou!”, ja 20-metrinen ”O-ou!” on vielä pelottavampaa, Turteltaub selittää. – Halusin siitä kuitenkin vähemmän kehittyneen, vähemmän täydellisen, hieman rumemman ja sellaisen, joka voisi kuvastaa millaista elämä syvällä meren pohjassa olisi voinut olla kolme miljoonaa vuotta sitten.
Kirja teoretisoi, että olento olisi selvinnyt Mariaanien hautavajoaman syvyyksissä valtavan paineen alla. Elokuvassa Meg löytyy kiinalaisen syvänmeren tutkimusoperaatiossa, jota johtaa Bingbingin näyttelemä Suyin. Eipä aikaakaan, kun Meg löytää tiensä pintavesiin, jotka on kansoittanut uusi herkkupala: ihmiskunta.
Turteltaub halusi upottaa hampaansa hänelle kokonaan uuteen lajityyppiin.
– Pääsin leikkimään ihan uuteen hiekkalaatikkoon, jossa vallitsivat ihan eri säännöt. Pidin myös haasteesta tehdä Jason Statham -toimintaleffa ilman autotakaa-ajoja, nyrkkitappeluita ja aseita, hän nauraa.
– Jerry Bruckheimer kyllä varoitti minua tekemästä merelle sijoittuvaa elokuvaa, Turtletaub jatkaa.
– Hänellä oli niistä kokemusta Pirates of the Caribbean -elokuvien tuottajana. Hän sanoi: ”Kaikki hidastuu heti, kun menette pinnan alle. Se ei ole hyvä ympäristö toiminnalle.” Kuulin Jerryn äänen päässäni koko tuotannon ajan, ja odotin milloin se pääsisi sanomaan: ”Mitä minä sanoin?”
– Pyrin siis tasapainottamaan kohtauksia veden alla ja päällä ja rakentamaan jännitystä yllätyksien ja näkymättömän uhkan varaan. Yleisön oli ajateltava, että jotain pelottavaa voi tapahtua millä hetkellä hyvänsä.
On sukeltamista ja sukeltamista
Ennen elokuvauraansa Jason Statham kilpaili uimahypyissä Britannian maajoukkueessa. Silti hän toteaa oppineensa Megalodonin edellyttämiä taitoja pääasiassa aikaisempien elokuviensa ansiosta.
– Opin laitesukeltamaan vuosia sitten, kun kuvasimme The Transporteria. Opettajani oli vähän omalaatuista kasvatusoppia harrastava armeijatyyppi, joka saattoi varoituksetta riuhtaista maskin naamaltani. Se oli rankkaa aikaa, mutta jäin koukkuun sukeltamiseen.
– Sukeltaminen vaatii itsehillintää, keskittymistä ja itseluottamusta. Vedenalaiset kohtaukset voivat olla hankalia, ja kokemukseni auttoi tämänkin elokuvan tilanteissa.
– Käsikirjoituksia lukiessani pohdin aina ensimmäisenä pystynkö antamaan tarinalle sen mitä se ansaitsee. Vedenalainen maailma kiehtoo minua ja rakastan sukeltamista, ja Megalodon vetosi siihen puoleeni. Se oli myös mukavaa vaihtelua, tosiaan ensimmäinen elokuva pitkään aikaan, jossa en juoksentele ase kädessä, Statham nauraa.
Elokuvan tekemisessä oli myös luontaisetunsa: joidenkin kuvaustaukojen aikana Statham kävi Fidžillä sukeltelemassa ja pääsi ruokkimaan härkähaita kädestä. Hän pitää sitä harrastuksensa huipentuma.
– Veden alla on uskomattoman rauhallista, kun siellä olemiseen tottuu ja alkaa tuntemaan olonsa mukavaksi. Siellä pääsee kosketusetäisyydelle olentoihin, joita ei näe missään muualla. Kokemuksen myötä alkaa etsiä myös vaarallisempia kohteita – kuten haita.
Megalodonin työryhmän kansainvälisyyttä on eri tilanteissa korostettu, mutta Stathamille se ei ollut mitään uutta.
– Urani aikana olen usein työskennellyt kansainvälisen työryhmän kanssa ja olen aina nauttinut siitä. Se vain kuvaa yhteiskuntaamme realistisesti. Kansainvälisten kykyjen kanssa, erityisesti kiinalaisten näyttelijöiden kanssa työskenteleminen on minulla tuttua. Olen tehnyt useampia elokuvia Jet Lin kanssa ja monet taistelukoreografiaryhmät, joiden kanssa olen urani aikana työskennellyt, ovat olleet kiinalaisia.
Pelottavia hetkiä
Li Bingbing tunnustaa olevansa vedessä vähemmän omassa elementissään.
– Pelkään vettä. Ajattelinkin elokuvaa haasteena. Se haastoi mieleni, kroppani ja pelkoni. Halusin todistaa itselleni, että pystyisin siihen. Rakastin niitä adrenaliinipiikkejä… mutta oikea syy on, että sain tilaisuuden ohjata pienoissukellusvenettä!
Bingbing kiittelee muuta työryhmää saamastaan tuesta ja nostaa erityisesti esille vastanäyttelijänsä.
– Jasonin kanssa työskentely oli aina hauskaa. Emme olleet tavanneet ennen Megalodonia. Luulin, että meidät esiteltäisiin virallisesti, mutta emme ehtineet edes tavata ennen kuvausten alkua. Kohtasimme, kun Jason oli matkalla puvustamoon ja minä kylpyhuoneeseen. Törmäsimme toisiimme, hän hymyili, heilautti kättään ja sanoi: ”Hei!”
– Jason on aivan erilainen kuin näyttelemänsä hahmot. Kun hän hymyili, ajattelin että onpa hänellä siistit hampaat ja tajusin etten ollut koskaan nähnyt hänen hymyilevän elokuvissaan. Kerran tunnustin hänelle, että minun on harjoiteltava monta kertaa ennen kuvauksia, koska englanti ei ole äidinkieleni. Hän oli niin ihana ja kannustava sen jälkeen. Hän muistutti, ettei ikinä olisi itse pystynyt tekemään elokuvaa kiinaksi!
Kaikki näyttelijät saivat uimakoulutusta ennen kuvauksia.
– Opimme uimaan vaatteet päällä, putoamaan veteen, uimaan roskan keskellä…, luettelee The Office -sarjasta tuttu Rainn Wilson, joka näyttelee amerikkalaista miljardööriä.
Australialainen Ruby Rose, joka näyttelee merentutkimuslaitoksen insinööriä, kertoo pelottavasta hetkestä Wilsonin kanssa.
– Minun piti uida takaisin laivalle. Minulla oli vaatteet päällä sekä lämpöasukerros, mikä teki uimisesta tosi vaikeaa. Rainnin hahmon piti auttaa minut ylös. Kaikkien mielestä tein mahtavaa työtä, mutta jossain vaiheessa Rainn katsoi minua tyyliin: ”Oletko tosi hyvä näyttelijä, vai pitäisi sinua oikeasti auttaa?” Myös Jon luuli minun näyttelevän, eikä kukaan tajunnut, että kenkäni olivat täynnä vettä ja alkoivat vetää minua kuvausaltaan pohjalle. Seuraavaksi tajusin, että turvasukeltajamme kiskovat minua turvaan. Nielin paljon altaan vettä ja luulen, ettei se ole järin terveellistä. Sitten teimme kohtauksen uudestaan.
Hauskat veikot
Pelkkä vesi ei aiheuttanut haasteita työryhmälle, sillä näyttelijöiden oli myös kuviteltava vastaansa jotain valtavaa mutta näkymätöntä.
– Meille annettiin aina suhteuttavaa infoa kuten tietokonekuvitusta ja vertailuja megin ja veneen tai megin ja ihmisen välillä. Katsoin myös kuvia eri artikkeleista. Lavasteryhmä loi myös robottihain – tai ainakin sen osia, joissa oli pää, pyrstö, hampaat ja silmät. Ne olivat aika hurjia – ja se pää oli valtava! Ei tehnyt mieli olla vedessä sen kanssa, Rose kertoo.
– Meillä ei valitettavasti ollut valmiiksi koulutettua megalodonia, Turteltaub vitsailee.
– Tyypillisessä elokuvassa on noin 2 600 leikkausta. 2 600 kertaa, jolloin leikataan yhdestä kuvasta toiseen. Tässä elokuvassa noin 2 000 niistä vaati visuaalisia efektejä. Se on paljon. Käytännössä elokuvaa ei nähnyt ennen kuin vuoden kuluttua sen kuvaamisesta!
Kaikkien vaikeuksien vastapainoksi näyttelijät kehuvat ohjaajaa, joka näki vaivaa sen eteen, että kuvauspaikoilla oli aina hauskaa. Statham vertaa häntä brittiohjaaja Guy Ritchien, jonka vuoden 1998 Puuta, heinää ja muutama vesiperä auttoi käynnistämään hänen näyttelijänuransa.
– Jon laskee koko ajan leikkiä. Guy loi samanlaista ilmapiiriä. Hänkin vitsaili koko ajan ja sai ihmiset rentoutumaan. Pidän sellaisesta. Mutta samalla hän saa aikaiseksi kaiken mitä haluaa.
Turteltaub palauttaa kohteliaisuuden.
– Täytyy myöntää, että yllätyin tutustuessani Jasoniin. Kuvittelin häntä ultravakavaksi toimintatähdeksi. Mutta hän on valtavan hauska. Hänessä on vaikuttavaa läsnäoloa, mutta samalla tulee tunne, ettei hän ota itseään turhan vakavasti. Hänellä tuntui olevan sama filosofia kuin minulla: yleisö haluaa ensisijaisesti tulla viihdytetyksi. En halunnut tehdä ryppyotsaista ja vakavaa isoa haileffaa ryppyotsaisista ja vakavista tyypeistä. Halusin elokuvasta hauskan!
Ainakin hänellä itsellään oli hauskaa.
– Sanoisin, että suosikkihetkeni oli pukeutua sukelluspukuun ohjatakseni näyttelijöitä viiden metrin syvyydessä. Elokuvan tekeminen ei muutu hauskemmaksi, kun voi sanoa vedenalaiseen mikrofoniin: ”Action!”
