Vieläkö lähes 50-vuotiaalla kirjalla on jotain annettavaa? Sitä pohti myös Justin Marks.
– Tuntui, ettei kirjalla, jonka kannessa on minun näköiseni tyyppi japanilaisessa asussa, olisi annettavaa nykypäivän kulttuurissa. Lukiessamme tajusimme sen olevan hieno intersektionaalinen tarina. Feodalistisen ajan Japani oli jo kiinnostava, mutta kolmen päähenkilön kohtaaminen tuntui kansainväliseltä, koska se käsitteli sitä, miten kohtaamme toisemme ja toiset kulttuurit. Kun osapuolet kutsuvat toisiaan barbaareiksi, se muistutti meitä muureista, joita pystytämme.
Rachel Kondo kuvitteli japanilaisen syntyperänsä myötä itseään täydelliseksi projektiin.
– Ajattelin, että se olisi hyvä tilaisuus tutustua omaan perintööni. Pian huomasin, ettei se pidä paikkaansa, koska olen Havaijilla syntynyt japanilais-amerikkalainen, edelleen monen askeleen päässä japanilaisuudesta, joka on jotain ainutlaatuista. Oli opeteltava hiljentämään omaa ääntään ja antaa tarinan ja hahmojen puhua puolestaan.
Edellinen sarja oli enemmän John Blackthornen tarina, te olette avanneet japanilaisten näkökulmaa. Oliko vaikea tasapainottaa usean hahmon tarinoita?
JM: Tasapaino löytyi kirjasta. Päähenkilöistä minusta tärkeimmäksi nousee se, jonka mukaan se on nimetty, joka kamppailee sen suhteen, pitäisikö hänen pyrkiä shōguniksi. Se teki homman myös hauskaksi, koska sai pelata kaikkien juonittelujen ja selkäänpuukotusten kanssa. Siitä syntyy hyvää tv-viihdettä!
Monet herkullisen passiivis-aggressiiviset keskustelut saavat nauramaan.
JK: Ehkä se syntyi aviopuolisoiden lähestymistavasta (naurua). Oikeasti, on ilo kuulla tuo, koska myös me nauroimme hahmojen kommunikoinnille. Elämä ei ole vain vakavaa ja synkkää, me tuomme esiin toistemme parhaat ja pahimmat puolet, ja siitä syntyy viihdettä.
JM: Jälleen, paljon kumpusi suoraan kirjasta. Clavell oli loistava tarinaniskijä, ja kirjassa on paljon huumoria, osa laveaakin. Meidän lähestymistapamme oli hillitympi. Ajattelin usein Kubrickin Kunnian polkuja. Se on kamala tragedia. Samalla se on kyynisellä tavalla synkän hauska tavassaan lähestyä sitä. Huvittavaa on myös tapa, jolla puhumme toistemme ohi. Toki sarjan piti tuntua vakavalta, koska se on fiktiivinen versio todellisista tapahtumista, mutta voi se samalla olla hauska.
Kertokaa viidennen jakson maanjäristyksen toteuttamisesta.
JK: Efektivastaavamme Michael Cliett teki valtavasti töitä niin esivalmisteluissa kuin jälkituotannossa. Haimme hienotunteisuutta ottaen huomioon japanilaisten lähihistoriankin kokemukset. Emme halunneet herkutella. Sama koskee väkivaltaa – tässä sarjassa ja kaikessa mitä olen tehnyt – sen ei pitäisi olla viihdyttävää vaan jotain pelottavaa niin hahmojen toiminnassa kuin yleisön odotuksissa. Meitä, Cliettiä, jakson ohjannutta Fred Toyea ja kuvaaja Sam McCurdyä puhutteli subjektiivinen kokemus. Siinä nähdään lentoon lehahtava lintuparvi, ja muutama sekunti enteen merkityksen ymmärtävän Toranagan reaktiota tekee siitä lähes epätodellisen.
Teknisesti se oli itse asiassa helppo kohtaus kaiken keskellä. Lavastajamme Helen Jarvis kehitti yksinkertaisen rakennelman, jolla maan repeäminen toteutettiin – mutta meidän pitikin toteuttaa se tv-budjetilla.
Miten päädyitte Cosmo Jarvisiin Blackthorneksi?
JK: Koko tämän kansainvälisen näyttelijäkaartin etsintä on ollut urani huippukohtia. Tuottajana ja käsikirjoittajana yrittää löytää version siitä, mitä on omassa päässä. Tuntui, että show vain parani ja parani, kun näyttelijät toivat jotain odottamatonta. Blackthornea ehkä ajattelee huomattavan kookkaana, ehkä pohjoismaisena, japanilaisuuden vastakohtana. Ensimmäisten osien ohjaaja Jonathan van Tulleken oli työskennellyt Cosmon kanssa ja kehui häntä, mutta hän ei vastannut mielikuviamme. Joskus show kertoo mitä se tarvitsee. Kun vastaan tuli Cosmon iPhonella jonkin ullakon hämärässä kuvattu koenauha, jotenkin loksahti kohdilleen, että juuri tällainen roolin piti olla. Pidän siitä, kun rooli ja näyttelijä murskaavat odotukset, tarttuvat rinnuksiin ja vievät mukanaan.
Haastattelu: Jouni Vikman
Kuva: Colin Bentley/FX