Paul Giamattin esittämä muinaishistorian professori ei ole kollegoittensa eikä oppilaittensa suosikki – kaukana siitä. Nyt juro mies on mennyt antamaan hylätyn arvosanan oppilaalle huolimatta siitä, että tämän isä on lahjoittanut elitistiselle sisäoppilaitokselle uuden liikuntasalin. Sen vuoksi professori on määrätty valvomaan muutamaa oppilaitokseen joulutauon ajaksi jäävää oppilasta vuoden 1970 lopulla.
Lopulta joulua viettävät yhdessä opettaja, älykäs ongelmanuori sekä koulun pääkokki, jonka ainut lapsi on saanut surmansa Vietnamissa. Tyhjässä koulussa kolmikko kohtaa odottamattomia seikkailuja mutta onnistuu aiheuttamaan itselleen myös ongelmia ennen kuin yhteinen sävel alkaa löytyä.
Yli vuosikymmentä aikaisemmin Alexander Payne oli törmännyt melko tuntemattomaan ranskalaiseen elokuvaan Merlusse vuodelta 1935. Sisäoppilaitoksen halveksitun opettajan valvontaan loman aikana jäävistä nuorista kertova elokuva jäi ohjaajan mieleen. Se tuntui hyvältä konseptilta uudellekin tarinalle. Sellainen löysi tiensä Paynen työpöydälle.
– David Hemingson oli kirjoittanut pilottijakson, joka sijoittui poikien sisäoppilaitokseen, ja se oli upea, Payne kertoo. – Soitin hänelle ja sanoin, että: ”En tartu pilottiisi, mutta voisitko ajatella elokuvakäsikirjoitusta toisen idean pohjalta?”
Yleensä Payne kirjoittaa itse käsikirjoituksensa, kuten Oscarit voittaneisiin Sidewaysiin ja The Descendantsiin. Vaikka hän osallistui myös The Holdoversin kehittämiseen, hän oli vaikuttunut Hemingsonin henkilökohtaisesta siteestä materiaaliin.
Mennyt maailma
Hemingsonin pilotti sijoittui 1980-luvun kouluun, mutta Paynella oli mielessään vuosikymmentä vanhempi tarina.
– Alexander kuvaili sitä näin: ”Se kertoo yksinäisistä ihmisistä jouluna, heidän suhteittensa kehittymisestä ja yhteisistä seikkailuista”, Hemingson kertoo. – Alexander on loistava kertoja, koska hän on humanisti. Hän haluaa aina kertoa inhimillisen tarinan, ja siihen hän rohkaisi minuakin. Hän haluaa nähdä valkokankaalla ihmisiä kaikessa vajavaisessa loistossaan.
The Holdovers on Paynen ensimmäinen aikakausielokuva – teknisesti.
– Tavallaan olen tehnyt 70-lukulaisia elokuvia koko urani. Panostan inhimillisiin tarinoihin kikkailun, kliseiden tai hilavitkuttimien sijaan. Haluan päähenkilöiden ja tarinoiden heijastavan todellista elämää ennemmin kuin elokuvaelämää. Opiskelin pääaineena historiaa ja luen edelleen historiallisia kirjoja. Tämä oli mukavaa, koska havaitsin aikakausielokuvan olevan niin lähellä aikamatkailua kuin mahdollista.
The Holdovers on sarjamuotoiseen kerrontaan – tunnetuimpana esimerkkinä Anthony Bourdainin muistelmiin perustuva Kitchen Confidential, jonka pääosassa on Bradley Cooper – erikoistuneen Hemingsonin ensimmäinen pitkä elokuva. Hän hioi hahmovetoista tarinaa kolme vuotta Paynen kanssa käymänsä puhelun jälkeen. Moni henkilökohtainen kokemus löysi tiensä tarinaan.
– Vanhempani erosivat, kun olin viisivuotias, enkä juuri nähnyt isääni. Meillä ei ollut paljon rahaa enkä juuri pärjännyt tavallisessa koulussa. Isäni opetti hienossa yksityiskoulussa ja äitini sanoi, että minun pitäisi mennä sinne. Se antaisi myös mahdollisuuden tutustua isääni paremmin. Moni elokuvan hahmoista on koostettu siellä kuuden vuoden aikana tapaamistani ihmisistä, käsikirjoittaja jakaa.
– Se on niin erilainen, aivan oma maailmansa. Siellä on toki valtavasti rahaa ja etuoikeuksia, mutta myös paljon tuskaa. Nuoruus on vaikeaa aikaa.
Hemingsonia inspiroi myös läheinen suhde setäänsä.
– Hän oli hieno mies ja käytännössä Paul-hahmon perusta. Vaikka setäni ei käynyt kouluja loppuun, koska meni armeijaan, hän työskenteli YK:lle ja puhui kahdeksaa kieltä. Osa dialogista on suoraan hänen suustaan. Katkeraakin, kovalla työllä saatua viisautta, jolla hän järkytti minua pienenä, parhaalla mahdollisella tavalla. Minulle elokuvan ydin on, kuinka hiljainen, arkipäiväinen sankaruus muuttaa elämää.
Hemingson sanoo opetelleensa luovan prosessin aikana milloin ei pidä kirjoittaa, jotta keskustelut ja pohdiskelut nousisivat orgaanisesti hahmoista ja hetkistä.
– Alexander tietää milloin valkokankaalla pitää olla hiljaa, ja minusta se on kaunista. Hän on hiljaisuuden runoilija.
Tuottaja Mark Johnson toteaa tunteneensa aina vetoa tarinoihin perheistä, ja hän tunnisti The Holdoversin erityisyyden.
– Käytännössä se kertoo kolmesta ihmisestä etsimässä perhettä. Yksi on menettänyt omansa traagisesti, toiselle oma on kylmästi kääntänyt selkänsä ja kolmas ei koskaan ole onnistunut kokoamaan sellaista. Vuodenaikaan, jolloin tunnemme tarvetta olla osa jotain isompaa, he muodostavat oman resuisen perheen.
Johnson uskoo The Holdoversin olevan Paynen tunteellisin elokuva.
– Hän osaa käsitellä omalaatuisia hahmoja, jotka eivät hallitse heitä ympäröivää maailmaa. Hän saa sen tuntumaan yleismaailmalliselta. Käsikirjoitus on petolinen, sillä siinä on paljon enemmän kuin miltä aluksi näyttää. Ja se on todella hauska.
Payne halusi työryhmänsä samaan vireeseen ulkoasusta, sävystä ja rytmityksestä. Sen saavuttaakseen hän pisti tiimin katsomaan elokuvia.
– Katsoimme Hal Ashbyn elokuvat Vuokraisäntä, Harold ja Maude sekä Saattokeikka. Peter Bogdanovichilta katsoimme Paperikuun. Halusin niiden rytmiä, yksityiskohtien tajua sekä kuvauksen ja lavastuksen tekstuuria, ohjaaja listaa.
Parivaljakon paluu
Payne ja Giamatti olivat toivoneet uutta yhteistyötä vuoden 2004 Sidewaysista asti.
– Se oli ehkä yksi onnellisimpia yhteistöitäni näyttelijän kanssa, ja olen saanut kokea monia hyväi sellaisia, Payne kehuu.
– Kunnioitan Paul Giamattia todella paljon, ja uskon hänen kunnioittavan minua ohjaajana ja pitävän ajatustavastani. Ei ole mitään, mitä hän hän ei pysty tekemään.
Todisteeksi tästä Payne pisti Giamattin lukemaan yleisölle Omahan puhelinluetteloa hyväntekeväisyystilaisuudessa Nebraskassa. Näyttelijä sai yleisön villiintymään.
– Hän saa huononkin dialogin toimimaan. Hän on mukava, erittäin oppinut ihminen.
20 vuoden jälkeenkin kaksikko löysi kuvauspaikalla sopusoinnun.
– Joku huomioi kuvauspaikalla, että en sano juuri mitään ohjeistaessani Paulia ottojen välissä, Payne muistelee.
Dominic Sessa, Da’Vine Joy Randolph ja Paul Giamatti.
Inhottu mutta ei välttämättä inhottava Paul Hunham kirjoitettiin Giamattille. Muinaishistorian professori on aloittanut koulussa stipendiaattina 15-vuotiaana, ja vuosien varrella hänestä on kasvanut tiukka kurinpitäjä. Giamattia Hemingsonin kirpeä käsikirjoitus innoitti.
– Hahmo oli monitahoinen. Hyvä käsikirjoitus auttaa pääsemään paikkaan, jossa kaikenlaista voi tapahtua. Silloin on tärkeää, ettei ohjaajakaan aseta liikaa rajoja, Giamatti analysoi.
– Elokuvassa hyvin epätodennäköinen kolmikko muodostaa siteen ja löytää yhteistä inhimillisyyttä. Se on myös tarina uhrautuvaisuudesta, joten toivon sen tuntuvan myös jollain tavalla lohdulliselta.
Toinen yhteistyö Paynen kanssa tuntui, jos mahdollista, vieläkin nautinnollisemmalta.
– Hän oli ehkä vieläkin pikkutarkempi kuin viimeksi, mutta samalla vapautuneempi, Giamatti havannoi. – Hänellä on silmää yksityiskohdille niin fyysisessä ympäristössä, näyttelemisessä ja tunnetasoissa. Hän osaa myös kohdella näyttelijöitä yksilöinä, mikä ei ole itsestään selvää. Hän oli kuin uskomattoman hyvä isäntä, hän opetteli tuntemaan avustajatkin nimeltä.
Giamattia auttoi myös henkilökohtainen kokemus akateemisesta maailmasta.
– Minäkin kävin elokuvan kaltaista koulua. Isäni oli professori. Äitini oli opettaja. Isovanhempani olivat opettajia. Kaikki perheessäni ovat opettajia tai akateemikkoja, ymmärsin sitä taustaa. Luin tekstejä, joista hahmoni puhuu ja yhdistin niihin omia kokemuksiani ja tuntemiani ihmisiä. Hahmoni on ehkä takakireä, mutta hänellä on huumorintajua. Usein muiden ihmisten kustannuksella, mutta minusta hän on hauska.
Tekijät kuvaavat hahmoa loistavan opettajan ja epäonnistuneen taiteilijan risteytykseksi, joka on muuttunut äkämykseksi, kun ei ole saavuttanut haluamiaan asioita vain älynsä ansiosta.
Yhden kokin soppa
Hemingson ehdotti jo varhain Paynelle, että opettaja-oppilas-akselin sijaan päähenkilökaarti olisi kolmihenkinen. Käsikirjoittaja ehdotti mukaan koulun henkilökuntaan kuuluvaa pääkokki Mary Lambia, joka perustuu osin hänen omaan äitiinsä.
Hahmoa esittää Da’Vine Joy Randolph. Pitkään oppilaitoksessa työskennelleen Maryn ainut lapsi, Curtis, opiskeli koulussa stipendin turvin. Kokilla ei kuitenkaan ollut varaa lunastaa jatkokoulutuspaikkaa, joten värväyspapereiden saapuessa Curtis ei luokkatovereittensa tavoin saanut lykkäystä ja kuoli Vietnamissa. Maryn sulhanen oli kuollut onnettomuudessa vuosia aikaisemmin, joten kyseessä on hänen ensimmäinen täysin yksinäinen joulunsa.
– Kaikki minkä puolesta Mary on elänyt, on viety häneltä. Da’Vine toi vivahteikkaasti esiin sen kivun unohtamatta läpi pilkottavaa kuivaa huumoria, Hemingson kuvailee. – Kaikilla hahmoilla on omat surun ja itsetutkiskelun paikkansa mutta myös itsensä ylittämisen ja komedian hetkensä. Alexander ja Da’Vine kuorivat noita sipulin kerroksia hienostuneesti.
Payne oli nähnyt Randolphin Dolemite Is My Namessa, jossa tämä näytteli Eddie Murphyn kanssa.
– Valitsen usein draamarooleihin näyttelijöitä, joilla on komediakokemusta, koska he eivät tee tunteista ankeita, Payne kertoo. – Heillä on rytmitajua, joka pitää homman liikkeessä halventamatta tunteita. Dolemitessa Da’Vine oli niin vangitseva ja hauska, että olin jo etukäteen kiinnostunut. Kun tapasimme roolin tiimoilta, olin myyty.
Tunne oli molemminpuoleinen.
– Alexander osaa yhdistää komediaa tuskaan ja draamaan. Keskustelusta jäi mieleen, miten häntä ohjaa inhimillisyys, Randolph kehuu. – Se oli hieno kokemus. Välillä hän innostui ottojen välissä tanssimaan ja taputtamaan käsiään kuin pieni lapsi. Tämä voi olla kovaa työtä, joten sellainen nuorekkuus, intohimo ja rakkaus työtä kohtaan tekevät hänen projekteistaan niin ihania.
Näyttelijä piti hahmostaan, joka ”tarjoilee suolaista siinä missä makeaakin ja kätkee lääkkeen sokeriin”.
Da’Vine Joy Randolph ja Alexander Payne.
– Elokuva ylittää kauniisti ikä-, rotu- ja sukupuolikysymykset. Kun on pohjalla, voi olla avoin mistä tahansa suunnasta tulevalle helpotukselle. Voi puhua muukalaisellekin, jos joku vain kuuntelee. On kuin universumi olisi tarkoituksella tuonut nämä ihmiset yhteen.
– He ovat kukin tavallaan mustia lampaita, jotka huomaamattaan päätyvät muodostamaan epäortodoksisen perheen. Oli hienoa työstää sen vivahteita ja Paul sai oloni mukavaksi, jotta pystyin kokeilemaan mahdollisimman monia eri lähestymistapoja.
Luonnonlahjakkuus
Isoin haaste oli löytää oikea näyttelijä esittämään Angus Tullyä, rikkinäistä opiskelijanuorukaista, joka on kokenut paljon lyhyen elämänsä aikana. Payne etsi tyyppiä, joka pystyisi esittämään yhtä aikaa raivostuttavaa ja hellyttävää nuorta miestä.
– Meillä oli noin 800 hakemusta, Payne kertoo. – Lopulta päätimme roolittajamme Susan Shopmakerin kanssa toteuttaa suunnitelman, josta olimme keskustelleet. Otimme yhteyttä kuvauspaikkojamme lähellä sijaitsevien oppilaitosten draamalinjojen edustajiin. Ja hitto vie, sillä tavalla löysimme Deerfield-akatemiassa viimeistä vuotta opiskelevan Dominic Sessan.
Sessa oli näytelmäkurssin tähti, mutta ei koskaan ollut esiintynyt valkokankaalla. Payne koekuvasi häntä useaan otteeseen varmistaakseen, että lavasäteily toimisi myös filmillä.
– Oli vaikuttavaa, että tämä oli paitsi hänen ensimmäinen elokuvapääosansa myös yleensä hänen ensimmäinen kertansa kameran edessä. Hän ei ollut näytellyt edes lyhytelokuvassa, Payne päivittelee. – Monesti näyttelijän on erikseen opeteltava, miten tuntea olonsa mukavaksi kameran edessa ja kuinka sulkea mielestään ympärillä häärivät 50 ihmistä, valot, mikit ja kameran. Hän oli luonnonlahjakkuus elokuvanäyttelemisessä.
Myös Hemingson oli vaikuttunut kuvauksia seuratessaan.
– Dominic näytti asioita, joita monet piilottelevat koko elämänsä: haavoittuvuudet, vihan, eristäytymisen. Hän löysi niitä sisältään, työsti niitä ja esitti meille.
Sessa ei voinut uskoa olevansa tekemässä elokuvaa Alexander Paynen kanssa.
– Olin yllättynyt miten paljon vapautta Alexander antoi minulle roolin luomisessa. Pidän siitä, miten elokuva kertoo halusta kaivautua syvemmälle, yrityksestä oppia tuntemaan joku muu ja ymmärtämään häntä, vaikka pintapuolisesti eroja olisikin.
Sessa pystyi samastumaan Angukseen. Viimeistä vuotta opiskelevana hänkin etsi suuntaansa samalla tavalla kuin Angus hakee opastusta Hunmanilta.
– Voin ymmärtää miten sydäntäsärkevää on valmistautua lomaan sisäoppilaitoksesta ja kuulla vanhemmiltaan, ettei ole tervetullut kotiin jouluksi. Rikkinäinen perhedynamiikka kuuluu hänen uskalluksessaan puhua ääneen joitakin asioita, joita hän sanoo. Samalla hän on viaton ja viehättävä, tyyppi, jota rakastaa vihata.
Sessa oli vasta päättänyt hakeutua näyttelijäksi ja kuvailee Giamattin kanssa työskentelyä parhaaksi mahdolliseksi oppikurssiksi. Aluksi Giamatti suhtautuikin nuorukaiseen oppilaana.
– Ajattelin voivani auttaa häntä alkuun ja antaa joitakin vihjeitä. Pian selvisi, ettei hän tarvinnut minua, Giamatti kertoo. – Oli kiehtovaa katsoa jonkun nousevan omille jaloilleen niin nopeasti. Hän rentoutui rooliin ja otti sen hallintaansa fiksusti ja rakastettavasti.
Näyttelijöitä yhdistivät omat sisäoppilaitoskokemukset.
– Ajat ovat muuttuneet, ja oli kiinnostava kuulla Paulilta millaista oikeasti oli opiskella sisäoppilaitoksessa elokuvan tapahtuma-aikaan 1970-luvulla, Sessa kertoo.
Lue myös: Vuosi käynnistyy täydellisellä jouluelokuvalla
Kuvat ja haastattelut: Universal Pictures International
Toimittanut Jouni Vikman
