Ripley sai ensi-iltansa Netflixillä 4. huhtikuuta. Kahdeksanosainen minisarja kertoo Tom Ripleystä, joka on 1960-luvun alun New Yorkissa elävä huijari. Perillisestään vieraantunut pohatta palkkaa hänet matkustamaan Italiaan ja houkuttelemaan kotiin siellä dolce vitaa viettävän poikansa Dickie Greenleafin. Toimeksiannosta käynnistyy tapahtumaketju, joka tiukkuu petoksia, harhautuksia ja murhia.
Ripleynä esittäytyy irlantilainen Andrew Scott. Joku saattaa muistaa hänet luutnantti Leslienä sotaeepoksesta Taistelulähetit – 1917 tai Andrew Haighin romanttisen draaman All of Us Strangersin Adamina. Minisarjan toisessa avainroolissa Dickie Greenleafina nähdään Johnny Flynn (One Life, Operaatio Mincemeat), Dakota Fanning (The Equalizer 3, Once Upon a Time in… Hollywood) taas on Dickien tyttöystävä Marge Sherwood.
Ripleyn on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut Steven Zaillian. Hän on profiloitunut ennen kaikkea Martin Scorsesen, Ridley Scottin, Brian De Palman ja Sydney Pollackin kaltaisten a-ryhmäläisten käsikirjoittajaksi. Zaillianin tunnetuimpia töitä ovat The Irishman, American Gangster, Gangs of New York, Vaarallinen tehtävä ja Tulkki. Steven Spielbergille kynäilemästään Schindlerin listasta hän pokkasi käsikirjoitus-Oscarin vuonna 1994.
Zaillianin omista aiemmista ohjauksista muistettavimmat ovat HBO:lle räätälöity minisarja The Night of, poliittinen jännäri Kaikki kuninkaan miehet sekä oikeussalidraama Siviilirohkeutta, jonka tekijöistä Robert Duvall sai miessivuosa-Oscar-ehdokkuuden.
Ripleyn monet kasvot
Thomas ”Tom” Ripley on amerikkalaiskirjailija Patricia Highsmithin (1921–1995) luomus, joka seikkaili viidessä rikosromaanissa vuosina 1955–1991. Romaanisarja tunnetaan yhteisnimellä Ripliadi ja se on suomennettu kokonaisuudessaan.
Minisarjan henkilöt, lähtöasetelma ja avaintapahtumat ovat teoksesta Lahjakas herra Ripley (The Talented Mr. Ripley, 1955; suom. 1984). Siitä on tehty myös kaksi elokuvaa. Tunnetumpi on Anthony Minghellan ohjaustyö vuodelta 1999. Sen nimihenkilöä näytteli Matt Damon, jonka rinnalla pääosissa loistivat Jude Law ja Gwyneth Paltrow. Muissa merkittävissä rooleissa nähtiin Cate Blanchett, Philip Seymour Hoffman, Jack Davenport ja James Rebhorn. Minghella kehitti mestariteokseensa piinaavan latauksen, ja kun tapahtumat tuntuvat vyöryvän eteenpäin luonnonvoiman tavoin, ihmisen vapaa tahto jää toiseksi. Yllättäviä käänteitä riittää aivan viimeisiin kuviin saakka.
Sama tarina vietiin valkokankaalle ensimmäisen kerran jo vuonna 1960. Karismaattisen ja älykkään mutta käytökseltään vaarallisen juonikkaan psykopaatin persoonan otti haltuun uraansa vasta aloittava Alain Delon. Ranskalaisnäyttelijän läpimurtosuoritus sähköisti René Clémentin noir-trillerin Kuuma aurinko (Plein soleil, 1960). Siinä oli samaa helteen painostavaa porotusta ja pienessä yhteisössä kärjistyvän jännitteen väreilyä kuin Roman Polańskin kaksi vuotta myöhemmin valmistuneessa esikoisfilmissä Veitsi vedessä.
Itse asiassa Andrew Scott on kuudes Tom Ripleyn hahmoon ison budjetin muokkauksissa ujuttautuva näyttelijä. Lisäksi Ripley on nähty televisiossa ja teatterin lavalla eri kasvoin. Ripleystä on sovitettu myös radiokuunnelmia. Moni tuleva tähti on tehnyt oman Ripleynsä uransa alkuvaiheessa. Esimerkiksi tv-sarja Studio Onen tunnin mittaisen The Talented Mr. Ripley -jakson (1956) ohjasi tuoreeltaan Franklin J. Schaffner, jonka myöhempiä meriittejä ovat vaikkapa Papillon, Panssarikenraali Patton ja Apinoiden planeetta.
Muukalaisia junassa.
Wim Wendersin Hampuriin sijoittama Amerikkalainen ystävä (1977) perustui kostonhimoisesta vedätyksestä käynnistyvään Ripley’s Game -jännäriin (1974; suom. 1987: Tom Ripley, amerikkalainen ystävä). Dennis Hopper hahmotteli nimihenkilön impulsiivisen kavalaksi ajelehtijaksi ammattirikollisten ja tavisten maailmojen välillä. Sen tärkeimmäksi karaktääriksi nousee kuitenkin Bruno Ganzin esittämä, kuolemaan johtavaa sairautta poteva taulunkehystäjä Jonathan Zimmermann, jonka Ripley punoo juoniinsa. Saman narratiivin toisti Liliana Cavani sovituksessaan Lahjakkaan herra Ripleyn paluu (2002). Siinä John Malkovich ryhtyi Tom Ripleyksi, joka on nyt avioitunut ja asettunut viettämään lokoisaa dolce far niente -elämää Italian Venetoon.
Roger Spottiswooden Ripley Under Groundin (2005) nimiosaan rekrytoitiin vuorostaan Barry Pepper (Kirjava lintu, Isiemme liput, Pelastakaa sotamies Ryan). Se muokattiin samoin nimetystä kirjasta (1970, suom. 1985), jonka tv-esityksessä käytettiin suomalaisotsikkoa Kepeät mullat, herra Ripley.
Ripleyn tuo mieleen myös trilleri The Two Faces of January (2014). Iranilaissyntyinen britti Hossein Amini esitteli esikoisohjauksessaan Chester MacFarlandin, joka on paatuneen rikollisen arkkityyppi ja äkkipikaisessa häikäilemättömyydessään tomripleymäinen luonne. Kireävireisen pääroolin otti haltuun Viggo Mortensen. Hänen vaimoaan näytteli Kirsten Dunst ja mukaan päätynyttä ulkopuolista Oscar Isaac. Amini myös käsikirjoitti elokuvan, joka perustuu Highsmithin vuonna 1964 julkaistuun psykologiseen trilleriin (suom. 1997: Tammikuun kahdet kasvot). Vainoharhaiset noir-tunnelmat tihenevät kerronnan edetessä hallitusti, ovathan Aminin käsialaa myös muun muassa Drive, Shanghai ja Valkoinen sulka.
Huijarin äiti
Kirjailija itse on pääosassa dokumentissa Patricia Highsmith ja rakkauden kaipuu (Loving Highsmith, 2022). Dvd:llä vastikään julkaistu ja Yle Areenassa marraskuun loppuun asti katsottavissa oleva tuore henkilökuva avaa kirjailijan vaiheita intiimisti.
Syväluotaavan ja perusteellisen taustatyön lisäksi sveitsiläisohjaaja Eva Vitija on haastatellut useita Highsmithin läheisiä serkuista elämänkumppaneihin. Kirjailijan sisäinen maailma avautuu hänen päiväkirjamerkinnöistään, joissa koettua sanoittaa itsensä ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi tuntenut, usein masennukseen vajonnut ihminen.
Highsmith aloitti uransa käsikirjoittamalla sarjakuvia vuosina 1942–48. Romaaneja syntyi kaikkiaan 22, joiden lisäksi hän kirjoitti kymmeniä novelleja. Niistä on julkaistu pino kokoelmia, osa postuumisti.
Highsmithin tuotannosta on filmattu huomattava osa, ensimmäisenä Alfred Hitchcockin Muukalaisia junassa (Strangers on a Train, 1951). Se valmistui jo seuraavana vuonna kirjailijan samannimisen esikoisteoksen julkaisusta. Vaihdettujen murhien ja niiden tihenevien seurausten skenaario osui ja upposi kylmän sodan paranoidissa ilmapiirissä. Elokuvasta muodostui yleisö- ja arvosteluhitti, josta on sittemmin muokattu ainakin puolen tusinaa suoraa versiota sekä kymmeniä tarinan sellaisenaan tai osittain kopioivia teoksia valkokankaalle, televisioon ja radioon.
Dokumentin mukaan Hitchcockin elokuvan menestys soi Highsmithille vapauden, jota hän ei ehkä muuten olisi voinut saavuttaa. Homoseksuaalin Highsmithin varttuessa 1940- ja 1950-luvun Yhdysvalloissa lesbous oli tabu, ja vaikka New Yorkin kaltaisissa metropoleissa oli jo tuolloin vireä queer-väen ympärille rakentunut alakulttuuri klubeineen ja kohtaamispaikkoineen, Highsmith kärsi salailusta ja peittelystä koko elämänsä ajan.
Highsmithin matkusti Eurooppaan juuri ennen kuin hänen toinen romaaninsa julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 1952. The Price of Salt syntyi salanimellä Claire Morgan. Romaanin lesborakkaustarina poikkesi ajan kirjallisista konventioista siinä, että kahden naisen rakkaudella oli pikemminkin toiveikas kuin traaginen loppu. Vasta vuonna 1990, neljä vuosikymmentä myöhemmin, Highsmith salli teoksen julkaisun omalla nimellään.
Carol.
Tänään romaani tunnetaan sen toisen päähenkilön mukaisesti nimellä Carol. Siitä teki kiitetyn filmatisoinnin Todd Haynes. Ensi-iltansa vuonna 2015 saanut Carol-draama ammensi paitsi 1950-luvun kätketyn seksuaali-identiteetin kasvattamasta jännitteestä ja upeasti luodusta epookista, myös Cate Blanchettin ja Rooney Maran huikeasta yhteisestä kemiasta kameran edessä. Elokuva kilpaili parhaan elokuvan pystistä Cannesissa, jossa Mara jakoi lopulta parhaan naispääosan palkinnon Emmanuelle Bercot’n kanssa. Lisäksi HLBT-aiheiselle elokuvalle myönnettiin Queer Palm.
Uusintoja ja ensi kertaansa odottavia
Syyllisyyden sekä muuttuvien tai kaksoisidentiteettien kaltaiset teemat kertautuivat Highsmithin tuotannossa. Ne peilasivat kirjailijan kamppailua oman minänsä kanssa. Hän esimerkiksi muutti vuonna 1962 Englantiin ollakseen lähellä naimisissa olevaa rakastajaansa. Silti hänen läheisimmät ihmissuhteensa jäivät lopulta lyhyiksi, vaikka toisaalta moni entinen kumppani säilyi läheisenä ystävänä elämän loppuun asti. Alkoholismi ja ketjupolttaminen rasittivat Highsmithin terveyttä ja vaikka häntä arvostettiin Euroopassa kirjailijana, juurettomuus ajoi hänet vaihtamaan kotia useaan otteeseen. Englannin lisäksi hän asui pitkään Ranskassa ja vietti viimeiset vuotensa Sveitsissä.
Highsmithillä on Internet Movie Databasessa 41 kirjoituskrediittiä. Moni teos on tulkittu useaan kertaan Muukalaisia junassa -debyytin ja Ripley-sarjan tavoin. Esimerkiksi brittiohjaaja Adrian Lyne (Vaarallinen suhde, 9 1/2 viikkoa, Flashdance) tarttui viimeisimpänä Highsmithin jännäriin Syvissä vesissä (2022), jonka alkuteos Deep Water ilmestyi 1957, ja josta on kaksi aiempaa versiota.
Downton Abbeyn kaltaisia tv-sarjoja pääosin työstänyt walesilainen ohjaaja ja käsikirjoittaja Andy Goddard (Six Minutes to Midnight, Set Fire to the Stars) ohjasi puolestaan toisena kokopitkänään mysteerijännärin A Kind of Murder (2016). Se juontuu Highsmithin psykologisesta jännitysromaanista The Blunderer (1954), jonka suomennos Tunari ilmestyi vuonna 2014. Aiheen nappasi kuitenkin ensimmäisenä jo mykkäfilmikaudella aloittanut ranskalaisohjaaja Claude Autant-Lara, jonka noir-sovituksen Le meurtrier (1963) ensembleen kuului muun muassa Gert Fröbe, 007 ja Kultasormen Auric Goldfinger.
Highsmithin tuotannossa on edelleen myös neitseellistä materiaalia. Kuvaamatta ovat esimerkiksi kaksi viimeistä Ripley-tarinaa eli Ripley ja poika (The Boy Who Followed Ripley, 1980; suom. 1995) ja Ripleyn painajainen (Ripley Under Water, 1991; suom. 1996). Niistäkin tosin on tehty jo vuonna 2009 radiokuunnelmat BBC Radio 4:lle osana kattavaa Ripley-ohjelmasarjaa, nimiroolissa Ian Hart (Marlowe, Kaksi kuningatarta) ja mukana myös Nicholas Hoult (Renfield, Tolkien).
Teksti: Matti Komulainen
