1960–1970-lukujen taite oli käännekohta Hollywoodissa. Yhdysvaltojen yhteiskunnallinen ilmapiiri oli murroksessa, isojen studioiden ylivalta murtui ja ihmiset janosivat todenmukaisempia kertomuksia.
Lopputuloksena oli uusien ohjaajien murtautuminen valtavirtaan. Lännenelokuvat vaihtuivat lähiöihin, sokerikuorrutetut sankarit tylympiin ja väkivalta näytettiin ensi kertaa kaunistelematta. Myös Quentin Tarantino laittoi asian merkille kirjassaan Cinema speculation. Hänen mukaansa kyseinen aikakausi oli parasta, mitä Hollywoodissa oli nähty.
Moni asia kulminoitui vuoteen 1971. Tuonna vuonna julkaistiin poikkeuksellisen monta klassikkoelokuvaa. Tässä niistä kolme.
1. Kellopeliappelsiini (1971)
Stanley Kubrick oli edellä aikaansa lähes jokaisessa elokuvassaan. Kellopeliappelsiini on koruton kuvaus nk. ’Pavlovin koira’ -teoriasta – siitä, että ihminen voitaisiin parantaa antamalla hänelle aistiärsykkeitä. Samalla elokuva on sosiaalipoliittinen pohdinta siitä, kuinka yhteiskunta kohtelee rikollisiaan.
Kellopeliappelsiinin yhteiskunnallinen sanoma, runollinen dialogi ja satumaisen komea visuaalisuus peittyivät aikanaan väkivallan alle. Elokuvaa sensuroitiin useassa maassa. Briteissä se vedettiin markkinoilta.
Tätä nykyä Kellopeliappelsiini on monitasoinen elokuvahistorian klassikko, joka ei ole vanhentunut päivääkään.
2. Likainen Harry (1971)
Spaghettiwesterneitä tähdittänyt Clint Eastwood oli luonut kunnioitettavan uran jo 1960-luvulla. Yhteistyö ohjaaja Don Siegelin kanssa teki hänestä kuitenkin supertähden.
Harry Callahan oli konservatiivisen Amerikan vastaus vapaaseen kasvatukseen, hippiajan huolettomuuteen ja rikollisuuden räjähtäneeseen kasvuun. Kivikasvoinen Callahan oli roolihahmo, jota veijarisankarit Steve McQueen tai Robert Redford eivät olisi koskaan pystyneet esittämään. Eastwood pystyi.
Ikimuistettavan elokuvasta tekee Andrew Robinsonin Killer-hahmo, joka on niin patologisen paha ja sairas, ettei mikään muu kuin Magnum 44 pysty häntä pysäyttämään. Killer-kaava toistettiin myöhemmin Uhrilampaissa, Sevenissä ja lukemattomissa muissa elokuvissa.
John Miliuksen kirjoittamat Callahan-repliikit (”Do you feel lucky, punk?” ja ”Go ahead, make my day”) toimivat esikuvana Arnold Schwarzeneggerin, Charles Bronsonin ja Sylvester Stallonen kyttähahmoille 1980-luvulla. Bronson näytteli tosin saman kaltaista hahmoa jo pari vuotta myöhemmin Väkivallan vihollisessa (1974).
3. Kovaotteiset miehet (1971)
William Friedkin muistetaan kauhuelokuva Manaajasta (1973), mutta Kovaotteiset miehet on innovatiivisuudessaan yhtä edistyksellinen.
Käsivaralla kuvatut kohtaukset, Gene Hackmanin roolisuoritus ja elokuvan yleinen tylyys tekevät kokonaisuudesta katu-uskottavan kokemuksen, joka muutti elokuvan tekemisen ihanteita.
Takaa-ajokohtaus on lähes yhtä tehokas kuin Friedkinin 1980-luvun mestariteoksessa Elää ja kuolla LA.:ssa.
4. Olkikoirat
Sam Peckinpahin tehtailemat raiskauskohtaukset vetävät iljettävyydessään vertoja ainoastaan Syvän joen ”vingu kuin sika” -kohtaukselle. Toinen niistä päätyi suuren yleisön nähtäväksi vasta VHS/DVD-julkaisussa 2002. Elokuvien henkinen samankaltaisuus on ilmeistä.
Kaameinta elokuvissa ei ollut vain väkivalta. Idyllisenä ja turvallisena pidetty maaseutu kuvattiin nyt valkokankaalla pelottavana ja epäinhimillisenä surmanloukkuna.
Sekä Syvä joki, että Olkikoirat onnistuivat traumatisoimaan miljoonia ihmisiä. Efekti ei perustunut pelkkiin shokkiarvoihin, vaan ohjaajien nerokkaaseen kykyyn vierittää kertomusta ja esittää tunnetiloja hektisemmin ja piinaavammin kuin elokuvataiteessa oli koskaan aiemmin onnistuttu tekemään.
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.
