Suuronnettomuuden lisäksi Lapua 1976 –elokuvan keskiössä on kahden nuoren rakkaustarina. Tapasimme elokuvan ohjaajan Toni Kurkimäen.
Olet Lapualta kotoisin mutta ilmeisesti liian nuori muistamaan onnettomuuden?
Olen syntynyt vuonna 1978. Kävin päiväkotia patruunatehtaan alueen vieressä. Siellä leikkikaveri kysyi: ”Tiesitkö, että tämä on räjähtänyt”. Kuulin sitten äidiltäni, että isä oli siellä ja kummitädin mies kuoli. Lapsuudesta varmaan kaikki lapualaiset muistavat kuvan neljästäkymmenestä arkusta kirkon pihassa. Oikeastaan vasta kaksitoista vuotta sitten, kun ajoin alueen ohi, tuli ajatus kuin salama kirkkaalta taivaalta: miltähän onnettomuus on tuntunut, ja miksi kukaan ei ole tehnyt siitä elokuvaa. Soitin Pohjoispään Pekalle, joka tuotti elokuvan Jokipiin Mikon kanssa, ja kerroin, että minulla on idea. Pekka tuli käymään ja totesi, että kuulostaa hyvältä jutulta. Tämä kortti on pakko kääntää. Sanoin, että pitää ensin soittaa isälle. Se ei ollut mikään helppo puhelu. Isä oli avain tähän hommaan. Hän tunsi kaikki ihmiset, jotka onnettomuudesta tietävät. Siinä vaiheessa rupesi selviämään, että minäkin olen tuntenut avainhenkilöt pienestä pitäen. Kun heillä oli luottamus isäni kautta minuun, alkoi kristallisoitua, että tässä on aineksia. Tästä pitää kertoa tarina. Tämä elokuva pitää tehdä.
Suomessa elokuvia ei yleensä pysty tuottamaan ilman Elokuvasäätiön tuotantotukea, mutta Lapua 1976 tehtiin paikallisella tuella ja omalla rahoituksella.
Tuotantoon ei saatu tukea, ei käsikirjoitukseen eikä kehitykseen. Mutta kun Finnkino lähti levittämään elokuvaa, saimme Elokuvasäätiöltä levitys- ja markkinointitukea. Sekään ei ole ihan tavallista. Kun Finnkino näki raakaleikkauksen ja uskoi että tässä voi olla iso potentiaali, niin tuntui että työ ei ollut turhaa, me ei olla ihan hulluja ja tämä voi toimia. Meillä oli ensin pienempi levittäjä, Kuusan Kino, eli elokuva olisi joka tapauksessa tullut teattereihin, mutta ei varmastikaan yhtä isosti.
Millaista rahoitusta saitte elokuvaan kerättyä?
Aivan ensimmäisenä lähti mukaan Suomen Kulttuurirahasto, joka tuki sen verran, että pystyimme käynnistämään esituotannon. Siihen kuuluu, että lähdetään etsimään rahoittajia. Ne ovat yksityisiä yrityksiä, joiden rahoitukset veivät eteenpäin, jotta pystyttiin kuvaamaan. Se tuki on ollut valtavan tärkeää, mutta me otimme tuotantoyhtiönä myös oman rahoitusosuuden eli suomeksi käveltiin pankkiin ja otettiin lainaa. Myös muu kuin rahallinen tuki on ollut valtavan iso asia. Jotkut sanoivat, että ei tätä elokuvaa pysty tekemään alle kolmen miljoonan. Me todettiin, että on pakko yrittää. Saimme paloautoja ja muuta käyttöön, mistä ei tarvinnut välttämättä maksaa. Tämä leffa näyttää ehkä isommalta kuin mitä se on oikeasti maksanut.
Elokuvassa on haastava aihe: on epookkia ja räjähdyksiä. Miten 1970-luvun maailma ja suuronnettomuus saatiin luotua suomalaisin resurssein?
Elokuvasäätiöllä oli sama kysymys. Kun tuotanto lähti käyntiin, niin soittelin, miksi me emme saaneet tuotantotukea. Elokuvasäätiöltä kysyttiin, että tässä on tosi isoja kohtauksia, oletteko miettineet, miten ne tehdään? Me vastasimme, että olemme miettineet. Me tuomme 150 tonnia rakennusjätettä Tiistenjoen kentälle ja lavastetaan se oikean näköiseksi, tuomme sinne oikeat paloautot, oikeaa tulta ja teemme kaiken niin oikeasti kun voidaan. Eihän se helppoa ollut, mutta rakennusjäte ei maksanut meille mitään, koska eräs firma lähti meitä tukemaan. Se oli meidän vahvuus, eteläpohjalainen halu auttaa ja tehdä. En tiedä, olisiko tämä ollut mahdollista jossain muualla. Ehkä me olimme jopa vähän hulluja tai naiiveja. Kun saatiin Konsta Mannerheimon tyyppinen ammattilainen tekemään efektejä, tiedettiin että tästä tulee hieno.
Toni Kurkimäki. Kuva: Jussi Huhtala.
Oliko sinulla esikuvia katastrofielokuvissa, jotka olivat suosittuja 1970-luvulla ja myöhemminkin kova juttu?
Totta kai katsoin Liekehtivän tornin ja kaikki vastaavat. Alun perin itse asiassa harkitsinkin, että tässä olisi enemmän tärkeitä henkilöhahmoja. Kun kirjoitin ensimmäisen version, se oli 180-sivuinen, ja piti lähteä aika rankalla kädellä karsimaan. Vaikka roolihahmoja olisi ollut enemmän, niin silti keskiössä olisi ollut nämä samat henkilöt, joiden salaisuus keskenään on sama. Tarina ei ole periaatteessa muuttunut miksikään.
Myös Titanicissa yhdistyy katastrofielokuva ja rakkaustarina. Saitko siitä vaikutteita?
On kohteliaisuus, jos joku rinnastaa siihen, mutta voin paljastaa että Titanic ja Chernobyl-sarja kyllä katsottiin kaiken maailman katastrofileffojen lisäksi. Mainitsisin myös elokuvan Only the Brave, joka on tunnelmaltaan ja armottomuudeltaan loistava palomiesleffa. Se pysäyttää lopussa ja perustuu myös tositapahtumiin. Olen katsonut leffoja pikkupojasta asti. Sieltä täältä tulee inspiraatiota.
Tarinaan kuuluu paitsi onnettomuus myös rakkaustarina. Miespääosassa on Oma maa -elokuvasta tuttu Konsta Laakso.
Mikko Jokipii oli nähnyt Oma maa -leffan ja ehdotti häntä. Oli vaikea löytää kolmekymppistä miestä pääosaan. Mikko sanoi, että nyt on oikean olonen tyyppi. Koeluvussa todettiin, että tässä on kaveri, jota ollaan hakemassa.
Naispääosan esittäjä vaihtui kesken tuotannon. Voitko siitä kertoa jotain?
Meillä oli Saana Koivisto alun perin kiinnitettynä. Hänellä on lapualaisia juuria, ja meillä oli tosi hyvä fiilis Saanasta. Sitten hänestä ja meistä riippumattomista syistä noin kymmenen päivää ennen kuvauksia Saana joutui vetäytymään projektista. Se oli tosi paha tilanne meille ja Saanalle. Hänen agenttinsa on myös Linnea Leinon agentti. Hän ehdotti muutamaa näyttelijää, joista yksi oli Linnea Leino. Otettiin häneen yhteyttä ja lähetettiin käsikirjoitus. Hän luki sen reilussa tunnissa ja soitti heti perään, että hän tulee huomenna Seinäjoelle, tämä on mahtava juttu, hän haluaa tehdä elokuvan. Kymmenen päivää aikaa opetella murre, let’s go!
Linnea Leinon ura lähtenyt tässä välissä nousuun. Hän on näytellyt elokuvassa Tytöt tytöt tytöt ja voittanut Jussi-palkinnon.
Se on uskomatonta, mutta en ole yhtään ihmeissäni. Linnean ensimmäinen kuvauspäivä oli tiellä, jossa tapahtuu käännekohta kahden päähahmon välillä. Se oli heti tosi vaikea kohtaus, mutta totesin, että meillä ei ole mitään hätää.
Merkittävässä roolissa tehtaanjohtajana nähdään Hannu-Pekka Björkman. Miten hän tuli mukaan projektiin?
Hannu-Pekka Björkman oli ensimmäinen näyttelijäkiinnitys. Hän oli tulossa Lapualle puhumaan näyttelijäntyöstä, ja päätimme ottaa riskin. Mitä hävittävää meillä on? Mennään esittelemään projekti. Meillä oli tosi mukava keskustelu. Kun kymmenen minuuttia oli kulunut, niin Hannu-Pekka ikään kuin möläytti, että olenhan minäkin tässä mukana, eiköhän muitakin saada. Tuntui, että kemiat loksahtivat kohdalleen. Hannu-Pekka on myöhemmin kertonut, että meillä oli vastaus kaikkiin kysymyksiin elokuvaan liittyen. Hän oli kotimatkallakin sanonut puolisolleen Nina Honkaselle, että nämä jätkät oikeasti tekee tämän elokuvan.
Tarvitsivatko näyttelijät murrevalmennusta, jotta eteläpohjalainen puhetapa löytyi?
Yleisimmät kysymykset olivat: kuka esittää Kekkosta ja puhutaanko siinä oikeaa murretta. Itse kun olen Lapualta, niin tiesin, että meillä on ainakin yksi murreasiantuntija kameran takana. Se on mahtava juttu, että me löydettiin Pirkko Uitto Matin äidin rooliin. Hän on myös Lapualta, Tiistenjoelta lähtöisin oleva näyttelijä. Hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi opettamaan murretta Linnealle, Konstalle, Timo Teernille ja kaikille halukkaille. Me ei edes tiedetty, mitä kaikkea he ovat tehneet keskenään. Pirkko otti murrekylpyasian sydämeensä. Kuvauksissa oltiin herkällä korvalla kuuntelemassa, pitääkö jotain ottaa uusiksi mutta he vetivät sairaan hyvin. Lapualaiset ovat antaneet jo hyväksynnän.
Lapua 1976 tulee elokuvateattereihin 1. syyskuuta.
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.
