Clint Eastwood on palannut. Vuoden 2018 The Mule -elokuvan arvostelussani kirjoitin, että hänellä on vielä kyvyt tallella. Vuoden 2021 Cry Macho oli taas mielestäni oppitunti siitä, että pitää tietää milloin on aika lopettaa. Olen iloinen, että olen väärässä.
Kävi ilmi, että 94-vuotiaalla ohjaajalla on vielä paljon annettavaa. Ainakin silloin, kun hän jättää näyttelemisen nuoremmille kyvyille (olen varma, että hän pystyy vielä tekemään hienoja suorituksia itsekin, mutta ei kovana cowboyna – ne ajat ovat ohi). Jonathan Abramsin käsikirjoitus on antanut hänelle todella jännittävää draamaa, ja päähenkilö Nicholas Hoult on roolissaan aivan loistava.
Alkuasetelma on nerokas. Justin (Hoult) kutsutaan oikeuteen valamieheksi (pakollista kaikille amerikkalaisille), mutta ajankohta on epäsopiva (eikö se olekin aina?). Justinin vaimo Allison (Zoey Deutch) odottaa pariskunnan esikoista, ja riskiraskaus on viimeisellä kolmanneksella. Hän toivoo, että oikeudenkäynnistä tulee lyhyt.
Jamesia (Gabriel Basso) syytetään tyttöystävänsä Kendallin (Francesca Eastwood, ohjaajan tytär) murhasta. Heillä väitetään olleen myrskyisä suhde, ja muiden vieraiden kuvaaman kovaäänisen baaritappelun jälkeen nainen on lähtenyt jalan sateiseen yöhön. Tämä on viimeinen kerta, kun hänet nähtiin, ennen kuin retkeilijä löysi hänen ruumiinsa kallo murskattuna.
Takaumissa nähdään, miten Kendall kuoli, mutta eri yksityiskohdilla ja näkökulmilla todistajasta tai todisteista riippuen. Mukana on myös Justinin omia muistikuvia, kun hän vähitellen tajuaa olleensa paikalla samana yönä.
Kuvaaja Yves Bélangerin intiimi kameratyöskentely vangitsee tunteet ja hämmennyksen kauniisti ja antaa Jamesin lähikuvien välittää hänen tuskansa, kun hän kokoaa tapauksen palapeliä.
Tämä on jännittävä lähtökohta oikeussalidraamalle, ja Eastwoodin taloudellinen ohjaus vie draamaa eteenpäin tasaiseen, tasaiseen tahtiin. Mukana on kyynisiä havaintoja moraalista ja etiikasta. Valamiehistön jäsenet haluavat kotiin perheidensä luo. James vaikuttaa syylliseltä, koska on olemassa todistaja. Ja hänellä on rikosrekisteri. Onko sillä siis väliä, jos hän sattuu olemaan tällä kertaa syytön, kun hän tavallaan kuuluu vankilaan joka tapauksessa?
Lue myös: Eikö tätä miestä pysäytä mikään? – Clint Eastwood etsii jo seuraava projektiaan
James ei ole ainoa, joka on jumissa menneisyydessään. Justin on entinen alkoholisti. Kun hän hakee apua AA-tukihenkilöltään (Kiefer Sutherland), joka sattuu olemaan myös asianajaja, hänelle sanotaan, ettei kukaan uskoisi hänen ajavan raittiina oltuaan baarissa. Se merkitsisi hänen ja hänen uuden elämänsä loppua Allisonin kanssa. Ja hän on ”hyvä” ihminen, toisin kuin James…
Toisin kuin useimmissa vanhemmissa oikeussalidraamoissa, joissa on sankari ja roisto, opetus on tällä kertaa se, että vääryys voi yhtä hyvin syntyä mukavuudenhalusta. Jamesin asianajaja Eric (Chris Messina) uskoo aidosti Jamesin syyttömyyteen. Hän tekee työnsä puolustusasianajajana, hän huokaa, hän puhuu Jamesin puolustukseksi, mutta hän ei lähde todistamaan Jamesin syyttömyyttä. Syyttäjä Faith (Toni Collette), joka on myös väsynyt ja stressaantunut, toivoo helppoa oikeudenkäyntiä, joka saattaisi antaa hänelle vauhtia urallaan. Eric ja Faith ovat opiskelleet yhdessä ja käyvät usein yhdessä drinkillä töiden jälkeen. Asianajaja syyttää häntä puolihuolimattomasti siitä, ettei hän enää noudata ”totuus on oikeus” -periaatetta, kuten heidän professorinsa luennoi. Mutta onko totuus oikeutta?
Sitä elokuva tuntuu kysyvän meiltä – tai valaisevan valintoja, joita teemme, ja arvosteluja, joita teemme toisista. Justin on ainoa valamies, joka äänestää ei, mutta miten hän selittää sen? Kyseessä on sisäinen kissa ja hiiri -leikki, uhkapeli, joka voi maksaa hänelle kaiken, sillä hänen on osoitettava, mikä voisi vapauttaa Jamesin paljastamatta omaa mahdollista osallisuuttaan. Hänen apunaan on entinen poliisi (J.K. Simmons, karismaattinen kuten aina), mutta hänen kokemuksensa ja oveluutensa saattavat paljastaa liikaa. Kameran intiimi keskittyminen Jamesiin saa meidät samaistumaan häneen niin, että hänen dilemmastaan tulee meidän dilemmamme. Siitä tulee herkkää tasapainoilua, jonka moraaliset tuskat saavat katsojan kiemurtelemaan epämukavuudesta.
Juror #2 on hieno ja tasaisesti tehty studiotuotanto yhdeltä elokuvan legendoista. Kriitikot ja yleisö ovat ylistäneet elokuvaa (tällä hetkellä Rotten Tomatoesin tuoreusprosentit ovat 92 ja 91) vähäisestä markkinoinnista huolimatta. Toivottavasti se on elokuva, jonka katsomiseen löydät joka tapauksessa tiesi, ei ainoastaan Nicholas Houltin hiljaisen vaikuttavan suorituksen johtaman lahjakkaan näyttelijäkaartin vuoksi, vaan myös siksi, että se jättää paljon ajateltavaa.
Lähes kaksi tuntia sujuu mukavasti, elokuva vie mukaansa ja pitää otteessaan. Jos haluaa valittaa, niin käsikirjoituksesta löytyy puutteita. Loppudialogi on ehkä tärkeä elokuvan juonen ja teeman kannalta, mutta se tuntuu hieman väkinäiseltä. Nämä ovat kuitenkin vain pikkujuttuja. Juror #2 on upea yllätys talven pimeydessä ja elokuva, jota voi lämpimästi suositella!
★★★★
