Antti Tuomaisen Pikku Siperia ilmestyi vuonna 2018, ja Netflixin elokuvatuotanto-osasto osti sen oikeudet nopeasti. Sen jälkeen alkoi pohdinta siitä, mitä sillä pitäisi tehdä. Dome Karukoski muistelee, että sitä harkittiin tehtäväksi Ruotsissa, mutta projekti peruuntui. Silloin oltiin jo kesässä 2022.
– Minulla oli silloin sellainen tilanne, että halusin olla lähellä lapsia. Yksi jenkkihanke olisi vienyt minut puoleksi vuodeksi Vancouveriin. Mietin, olisiko siinä järkeä ja pistin muutamille tuottajille viestiä, että etsin suomalaista hanketta. Mark [Lwoff] sanoi, että hänellä olisi yksi juttu ja sovimme uintitreffit Uimastadikalle. Hän kysyi, onko Pikku Siperia tuttu. Tunnen Antin hyvin, mutta en ollut lukenut kyseistä kirjaa. Luin sen ja ihastuin jälleen Antin kerrontaan ja hahmoihin.
– Se osui jotenkin hyvään vaiheeseen kertoessaan armollisuudesta ja anteeksiannosta ja käsittelee samalla vääristynyttä mieskuvaa ja mustasukkaisuutta. En henkilökohtaisesti ole mustasukkainen ihminen, mutta se käsittelee synkkiäkin asioita huumorin kautta, mikä oli kiinnostavaa. Tuli mieleen Napapiirin sankarit, joka on työttömyydestä, alkoholisimista ja masennuksesta kertova teos, joka käsittelee niitä komedian keinoin.
Suomalaisille Pikku Siperian julkaisu on torilla tavataan -tapaus, Netflixillä yksi paikallinen tuotanto muiden joukossa. Millaiseen mittakaavaan se asettuu Karukosken mittakaavassa?
– Tolkien on isoin mitä olen tehnyt, jos puhutaan budjetillisesti ja kokonaisnäkyvyyden kannalta. Mutta tämä saattaa olla globaalimpi hitti, jos se vain lähtee. Netflix haluaa palvella suomalaisia tilaajia tarjoamalla myös suomalaista sisältöä, se on heille tärkein elementti tässä. Uppoaako se Intiassa, Japanissa, Argentiinassa, Yhdysvalloissa, sen aika näyttää.
– Minusta on hienoa, että joku painaa enteriä, ja se lähtee samalla hetkellä 190 maahan, 30 kielellä. Tolkienissa mentiin pikku hiljaa maa kerrallaan, kiersin varmaan seitsemässä, kahdeksassa maassa puhumassa medialle. Kun se ei oikein lähtenyt Yhdysvalloissa, se vaikutti kaikkiin muihin maihin. Pikku Siperia saa tavallaan nollalähdön kaikissa maissa samaan aikaan.
Oppia ikä kaikki
Vaikka Netflix tunnetaan suoratoistopalveluna, Karukosken mukaan se on tuottajana samanlainen kuin muutkin studiot.
– Tämä on kolmas studiotuotantoon lähtenyt juttuni ja jenkkistudiot toimivat aina samalla tavalla. Kommunikaatio on hyvin aktiivista ja moni ohjaaja saattaa kokea sen kontrollina. Minä näen asian niin, että minun pitää pystyä perustelemaan mihin rahaa käytän ja miksi jokin kohtaus on olemassa, miksi joku henkilö on tällainen. He haluavat nähdä elokuvan mielessään ja ymmärtää mihin rahaa sijoitetaan, studiot eivät ikinä osta avaimet käteen -ratkaisuja. Ymmärrän sen hyvin, sillä se ei ole kulttuuritukea, se on yksityistä rahaa. Heillä on aina tulosvastuu siitä. Kyllä he ovat vielä leikkausvaiheessakin tarkkoja siitä, että ollaan tekemässä parasta mahdollista elokuvaa.
– Toivoisin, että useampi suomalainen pääsisi kokemaan sen, koska se on hyvin opettavaista. Uskon, että minusta on tullut parempi ohjaaja studiokokemusten kautta. Searchlight, New Regency, AMC ovat kaikki tehneet hienoja juttuja ja heiltä voi oppia tosi paljon, kun he haastavat tekijää. Olin valmiimpi työskentelemään Netflixin kanssa. Samalla tavalla tämä projekti on kasvattanut, ja opin jatkuvasti itsensä haastamista ja kyseenalaistamista prosessissa.
– Aina voi olla kohtaus, jota jokin lontoolainen executive producer ei ymmärrä. Sitä joutuu perustelemaan, mutta samalla on mietittävä, miksi se ei välity universaalilla tasolla. Onko kohtauksessa jotain, jonka voisi tehdä toisin? Kyseessähän on fiksuja, lukeneita ihmisiä, ja jos sellainen tyyppi ei ymmärrä, niin onko kohtauksen funktio abstrakti vai voiko tehdä jotain, jotta se osuu paremmin ihmisen tunteeseen.
– Se on ihan mielenkiintoista, kansainvälistä keskustelua. Olen tottunut suomalaiseen juttuun, mutta sitten yhtäkkiä joku sanookin: ”I don’t understand Finnish humor.” Mutta jos kohtauksen olisi tarkoitus olla hauska, se ei riitä, on mietittävä onko siinä rytmi tai jokin muu asia pielessä. Sitten sitä lähtee korjaamaan ja etsimään uutta tapaa kertoa se. Joskus on vain todettava, että se ei aukea tuolle yksittäiselle ihmiselle. Hekin voivat hyväksyä sen, että vaikka se ei aukea heille, se aukeaa suomalaiselle katsojalle.
Leikkikenttä studion sisällä
Vaikka resurssien käyttämistä joutuu välillä perustelemaan, toimii kuvio myös toisin päin. Pikku Siperia alkaa komealla kosmisella kuvastolla. Karukoski kertoo kirjoittaneensa jo varhaisen käsikirjoituksen alkuun ”avaruus”.
– Kukaan ei missään vaiheessa kysynyt paljonko se maksaa. Se siinä maailmassa on mahtavaa, että kun idea on heidän mielestään hyvä, sitä ei kyseenalaisteta! Moni kollega Yhdysvalloissa sanoo samaa, että kun tekee studioelokuvaa, tekee elokuvataidetta tietyn leikkikentän sisällä. Sen ulkopuolelle ei saa mennä, mutta sisäpuolella saa tehdä mitä vain.
– [Muusikko] Thomas Newman, jonka kanssa tein Tolkienin ja joka on tehnyt Sam Mendesin Bondit, kertoi että Mendesin mukaan Barbara Broccoli olisi ensitapaamisella sanonut: ”Haluan, että siinä on tämä, tämä ja tämä, koska Bondeissa on aina näin. Muuten tee mitä haluat, tässä on todella paljon rahaa”. Ei ihme, että Mendes teki kaksi Bondia, koska se on valtava leikkikenttä, kunhan Barbara on tyytyväinen!
– Studiomaailman todellisuus on, että ne rakastaa elokuvantekijöitä. Esimerkiksi Netflix halusi Dome Karukoski -elokuvan, ei ne halunnut, että katson Netflix-elokuvia ja imitoin niitä. Ne odottavat innovatiivisia ratkaisuja, koska sillä tavalla voi breikata. Ei joku Squid Game olisi breikannut, jos se olisi toistanut genreä. Joku tekijöiden oma näkemys nostaa työn suuremmaksi – kunhan se tapahtuu leikkikentän sisällä. Tuskin olisin saanut tehdä tätä mustavalkoisena.
Hiljaa hyvä tulee
Kirjan juoni tuntuu etenevän tuhatta ja sataa, elokuva puolestaan avautuu rauhallisemmin. Ei sentään kaurismäkeläisesti, mutta mieleen tulee Coen-veljesten Fargo muutenkin kuin lumisen ympäristön kautta.
– Napapiirin sankareissa oli sama juttu. Moni odotti käsikirjoituksen luettuaan, että se olisi sitcom-tyyppisempi. Tämä on rikoskomedia ja siinä mennään yli coenmaiseen ja tarantinomaiseen ”voiko näin käydä” -maailmaan, ja se naurattaa, koska periaatteessa jossain päin maailmaa näin voisi käydä. Olen Lepsämästä, pienestä pitäjästä. Jotenkin rytmi tulee minulla vereen siitä. Niin kävi Napapiirin sankareissa ja nyt Pikku Siperiassa. Se muokkaa sitä miten ne ihmiset puhuu ja tekee, niillä ei ole kiire.
Koskaan ei kuitenkaan puhuttu vaihtoehdosta tehdä sarja.
– Se oli aina elokuva, Netflixin elokuvaosasto oli ostanut kirjan oikeudet. Sitä naureskelimme, että kai me jenkkityyliin tai Netflixin tapaan teemme spin-offin, kyllähän siinä hahmoja ja eloa on.
Hurmevaara – ruotsiksi nerokkaasti Hurmås – ei tietenkään ole todellinen paikka. Karukosken mukaan se koostuu seitsemästä, kahdeksasta eri lokaatiosta.
– Ollaan kuvattu Ilomantsissa, Nurmeksessa, Juuassa, Juuka oli se keskustori. Nurmeksessa meillä oli Mätäsvaara, Hollola, Joensuu ja sen lähiympäristö… sitten oli vielä yksi, jonka nimeä en nyt muista!
Karukoski ei silti valittele monen kuvauspaikan aiheuttamia logistiikkaongelmia.
– Se oli sitten Netflixin homma, kun heillä on suuremmat budjetit kuin suomalaistuotannoissa keskimäärin. Siinä tapauksessa meidän olisi pitänyt pysyä yhdessä paikassa, tehdä esimerkiksi Nurmeksesta Hurmevaara. Isompi budjetti mahdollisti kuvauspaikkojen etsimisen. Sillä tavalla se oli myös linjassa kirjan kanssa. Soitin Antille ja kysyin onko joku kylä, joka hänellä oli mielessä kirjoittaessaan. Hän sanoi: ”Ei, ajelin ympäri Pohjois-Karjalaa ja otin vaikutteita vähän kaikkialta.” Mietin, että teemme samalla tavalla, emme valitse vain yhtä kylää, mikä olisi tuotannon kannalta ollut paljon edullisempaa ja järkevämpää. Mutta kun elokuvaa katsoo, se ehkä irrottaa paremmin todellisuudesta kuin jo olisimme vain naamioineet Nurmeksen Hurmevaaraksi; se on kuvitteellinen paikka.
Lumen taju
Kaikkialla ei tietenkään ollut kuvausten aikaan yhtä paljon lunta. Karukoski tunnustaa lumetuksen.
– Työllistimme lukuisia traktorikuskeja, jotka kärräsivät meille lunta. Monessa suomalaisessa elokuvassa on pakko tyytyä siihen, mitä kuvauspaikalla on. Studiotuotannossa voin sanoa, että tuohon lumikasa, tuohon lumikasa ja tuohon lumikasa, ja sitten tilattiin niitä traktorikuskeja. Se avaa mielikuvitusta. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Joel pakenee Petaria ja kierii alas lumikasaa, niin eihän sitä siinä ollut. Mutta kun mietimme, mikä voisi olla hauskaa, päätimme, että siinä on talon kokoinen lumikasa, jonka yli pitää vielä päästä. Se, että on budjettia siihen, luo mahdollisuuksia.
Kiihkeissä takaa-ajoissa Pikku Siperian sankarit liukastelevatkin tavalla, joka jenkkituotannoissa olisi ehkä leikattu pois. Karukosken mukaan se oli käsikirjoitettua.
– [Toisen käsikirjoittajan] Minna Panjasen kanssa pohdittiin, miten näytetään kylmää. Minnaa on esimerkiksi se, että kengät jää jumiin, kun on villasukkaa ja muuta. Minäkin muistin lapsuudesta, miten kenkä jäi kiinni jalkaan, kun kenkä on jäätynyt ja nauhoissa on jäätä. -35 asteessa nauhat on kuin vahaa, kun niitä yrittää avata. Mietimme paljon, miten kylmä tuottaa komediaa. Se on integroidumpi, emme ole vain lyöneet näitä tyyppejä jään päälle.
Paperikukkien salaisuus
Juonenkuljetuksen rytmin ohella on muitakin asioita, joissa kirja ja elokuva eroavat toisistaan ihan vain medioiden erilaisuuden vuoksi. Yksi sellainen on pikkupaikkakunnan sekoittavan meteorin pitämä ääni, joka luo kuvaa siitä, että se kommunikoi päähenkilön kanssa.
– Laitoin sen käsikirjoitukseen aika aikaisessa vaiheessa. Se muuttui sitten äänitöissä siitä mikä minulla oli ollut mielessä. Tarkoitus oli kuvittaa Joelin unettomuutta, koska eihän hän nuku. Hän on uneton jo elokuvan alkaessa, ja se vain lisääntyy.
– Mietin, miten sen voi näyttää katsojalle. Jos näyttää vain, miten hän ei nuku yöllä, se menee äkkiä tylsäksi. Poliisikohtaus oli osa sitä prosessia. Miten käytös muuttuu hulluksi, jos ei nuku, elää vain kahvilla ja adrenaliinilla. Minua kiinnosti tietty maaninen käytös, sillä elämässä on ollut vaiheita, että en ole nukkunut moneen päivään, vain joku torkahdus jossain jotta kroppa jaksaa. Käytös menee hulluksi, mutta sitä ei muista, kun saa nukkua.
Unella tai sen puutteella on merkitystä myös päähenkilön kuljettamassa mitättömässä paperikukassa, joka lopussa saa uusia mittasuhteita.
– Kirjoitan hirveän usein iltaisin, kun saan lapset nukkumaan ehkä kymmeneltä. Kirjoitan kahteen, kolmeen yöllä, sitten herätään lasten kanssa puoli seitsemältä, ja sehän ei ole järkevää mielen tai kropan kannalta. Väittäisin, että olen kirjoittanut paperikukkakohtauksen joskus 2:45 yöllä, viimeisenä kohtauksena ajatellen, että tässä on jotain. Ihan rehellisesti en muista, mistä se tuli. Muistan sen hetken, että lähetin sen Minnalle ja totesin, että tässä on jotain kiinnostavaa. Suih, viesti lähtee ja aamulla en muista mistä se on tullut, mutta sillä hetkellä on tuntunut, että tässä on jotain Joelia.
– Riittää, jos seuraavana päivänäkin ajattelee, että Joel olisi voinut tehdä sellaisia sairaalan vastaanotolla tai missä tahansa. Sillä on varmasti kirkolla toimistolla istuessa aikaa. Jotain, joka osoittaa, että olen tällainen hölmöläinen, mutta tämä voi olla tapa osoittaa rakkautta. Se myös kertoo Joelista, että hän on käsillään taitava. Se, että hän ajattelee vaimoaan sillä tavalla, tuntui isolta asialta.
– Kyseessä on myös syyllisyyden taakka. Häntä kalvaa salaisuus, jota hän ei ole kertonut vaimolleen. Taakka on musertava, ja sitä yrittää löytää tapoja korvata sitä. Varmaan se ajatus joskus silloin yöllä on ollut, että miten korvata syyllisyys. Kukat ovat se perinteinen tapaus, mutta jos on -35 astetta, tuotko ruusuja?
Pelko on verta vedessä
Edellä mainittiin, että Netflix halusi ”Dome Karukoski -leffan”. Tunteeko ohjaaja itse tehneensä sellaisen, varsinkin kun puhuttiin myös studioiden halusta saada perusteluja kohtauksille?
– Ei siellä ollut Netflix monitorin takana valvomassa. Ei kukaan käynyt kuvauksissa. Vaikka The Beast Must Die oli iso studiosarja, ei kukaan [AMC:ltä] ollut valvomassa kuvauksissa. Ei ollut Tolkienissakaan, tosin Searchlight on hyvin ohjaajavetoinen studio. Olen ollut onnellisessa asemassa siinä, että olen saanut tehdä omannäköisiä elokuvia. Tiedän kollegoilta, miten raskasta on, kun joku studiolta valvoo monitorin äärellä ja kommentoi, että hymyileekö tuo näyttelijä tarpeeksi. Se on melua korvaan ja saa kyseenalaistamaan itseään, kun kuvauksissa pitäisi mennä ihan vaistolla.
– Tolkienissakin oli kiire ja pitkiä päiviä, jotenkin se kiire aina syntyy vaikka olisi paljon kuvauspäiviä. Kun aina on kiire, on pakko mennä vaistolla. Ei voi ylimiettiä, että jos teen näin, onko Netflix-yleisö Intiassa tyytyväinen. Vähän kuin rallikuskin on luotettava siihen, että pysyy ajamaan kahtasataa soratiellä. Kuvauspaikalla on heitettävä pois riittämättömyyden tunne ja luotettava visioon.
– Jälkikäteen voi rypeä angstissa ja huijarisyndroomassa. Näyttelijät haistaa heti, että tää kaveri pelkää ja epävarmuus tarttuu. Sen vuoksi olen ylpeä elokuvasta, jonka teimme. Se on hieno mahdollisuus kaikille näyttelijöille, ja toivon, että joku katsoo, että näitä voisi tilata Suomesta lisää.
Juuri ennen Pikku Siperian julkaisua tuli tieto, että Karukosken seuraava elokuva Virtahevot on saanut tuotantotukea.
– Ihana Emmi-Liia Sjöholmin kirja kosketti minua puhuttelevilla teemoilla isyydestä ja siitä, miten toimimme muiden ihmisten moraalin mukaan. Kirjoitimme Emmi-Liian kanssa adaptaation, ja on mahtavaa, että Elokuvasäätiö lähti mukaan näinä aikoina, kun on vaikea saada rahoitusta tällaisille projekteille. Tietyllä tapaa se on tyylillinen paluu Tyttö sinä olet tähti -elokuvan romanttiseen draamaan ja maailmaan. Ennen kuin teemme sen spin-offin Better Call Räystäinen. Tai sen nimi olisi varmaan No Problem Räystäinen.
– Mutta Virtahevot on intiimi kuvaus, luvassa on rakkautta ja ihmisiä kesäyössä. En paljasta kaikkea, olen adaptaatiossa ottanut aikamoisia vapauksia. Tulee ensi-iltaan varmaan ensi vuoden puolella.
Teksti: Jouni Vikman, Kuvat: Netflix.