Viggo Mortensen sai tietää jääneensä kokonaan leikkaussalin lattialle ensimmäisestä elokuvastaan, Woody Allenin Kairon purppuraruususta, vasta vietyään koko perheensä sitä katsomaan. Sittemmin hän on saanut huomiota elokuvillaan kuten Captain Fantastic ja Eastern Promises (josta Naisfilmitoimittajien liitto muisti häntä myös unohtumattomimman kohtauksen ja parhaan alastonkohtauksen erityismaininnoilla). Voi kuitenkin olla, että kiitos Green Book -uutuuden, paras on vasta edessä.
1960-luvulle sijoittuva Green Book, jossa Viggo Mortensenin rinnalla nähdään Mahershala Ali, sai viisi Golden Globe -ehdokkuutta – mukaan lukien paras komedia tai musikaali. Mutta vaikka elokuvan on ohjannut tyyppi, joka on vastuussa nuijien koira-autosta, tietystä ”hiusgeelistä” ja Gwyneth Paltrow’sta läskipuvussa, se ei ole kovin ratkiriemukas.
– Minulta on vuosien varrella usein kysytty aionko koskaan tehdä draamaa. Tämä nyt sattui olemaan sellainen, Peter Farrelly selittää Zürichin elokuvajuhlilla, jonne hän osallistui ilman Bobby-veljeään.
Tositapahtumapohjainen tarina kertoo italianamerikkalaisesta ovimiehestä, Tony ”Lip” Vallelongasta, joka palkataan kyydittämään tummaihoista pianistia, Don Shirleytä kiertueelle etelävaltioihin. Oppaanaan heillä on The Negro Motorist Green Book, rotuerottelun aikakauden matkaopas paikkoihin, jotka olivat turvallisia afroamerikkalaisille.
– Kaverini Brian Currie, joka on esiintynyt parissa elokuvassani (tarkistimme, ja hän oli Me kaksi ja Irene -elokuvan limsa-automaattityyppi ja Stuck on Youn naurava ohjaaja) kertoi aikovansa kirjoittaa kaverinsa isästä. Se kuulosti kiinnostavalta, kertoo Farrelly, joka päätyi käsikirjoittajaksi Currien ja Tonyn pojan, Nick Vallelongan kanssa.
– Mitä enemmän kuulin green book -oppaasta ja matkan tapahtumista, sitä enemmän se kolahti. Muistan kuinka Schindlerin lista musersi minut. Olin tiennyt holokaustista koko elämäni ajan, mutta koskaan se ei ollut koskettanut niin syvästi. Enkä edelleenkään voi uida meressä tähyilemättä haita. Elokuvat voivat vaikuttaa niin voimakkaasti. Toivottavasti tämä pystyy samaan, positiivisella tavalla.
Ottaen huomioon kuinka paljon painoa Mortensen joutui lisäämään roolia varten, mukana on edelleen Farrellyn vähemmän vakavaa puolta, vaikka tällä kertaa ei valitettavasti nähdäkään läskipukua.
– Viggo ei halua tätä mainostettavan, mutta hän lihoi 20 kiloa. Hän söi tauotta, Farrelly nauraa.
– Ennen nukkumaanmenoa hän ryysti pirtelöitä. Minua alkoi huolestuttaa, koska hänen piti Tonyn tapaan tupakoida ketjussa koko elokuvan ajan. Loppupuolella hän istui kuvauspaikalla henki pihisten.
Kuten totesin, paras on ehkä vasta edessä. On aika saada Mortensenin näkemys siitä.
Peter Farrellyn mukaan hauskinta elokuvan teossa oli, että puolet ajasta et nähnyt mitä Mahershala Ali teki, koska kuskina hahmosi istui selin häneen.
Kun näin elokuvan, nauroin sitä itsekin. Miten Mahershala pyöritti silmiään tai katsoi ulos ikkunasta. Kuvatessamme hän vain istui takanani ja… oli hiljaa. Se oli oppitunti reaktion tärkeydestä. Oikea ajoitus saa komedian toimimaan.
Tai kahden erilaisen tyypin yhteen pakottaminen?
Mahershala on juuri samanlainen herrasmies kuin mitä näet valkokankaalla. Ja Shirley on hyvin erikoinen tyyppi, erakko, hyvin syrjäänvetäytyvä. Tony on hänen vastakohtansa; hän pitää puhumisesta ja syömisestä, eikä hän oikein tiedä miten hänen pitäisi suhtautua. Hänestä Shirley on tärkkis, ja hän ajattelee: ”Tästä tulee piiitkä matka.” Ja tohtori pohtii: ”Tuo plösö on eläin. Tästä tulee piiitkä matka. (naurua)
Tarinan edetessä Tony hiljalleen ymmärtää miksi Shirley on niin varautunut ja alkaa muodostua molemminpuolinen kunnioitus. Kuten tapahtuisi kenelle tahansa yhdessä hengaileville, oli se sitten autossa tai vankilassa. Myös Doc aliarvioi hahmoani, kun mokailen ja sanon kamalia asioita. Minulle elokuva puhuu siitä, että meillä kaikilla on samanlaiset tarpeet tulla hyväksytyiksi omana itsenämme. Tony ei oikeastaan vitsaile ollenkaan, mutta he ovat niin erilaiset, että siitä tulee hauskaa.
Sinun ei aikaisemmin ole tarvinnut muuttua näin paljon roolia varten. Huolettiko se?
Ruoka ei ollut suurin huolenaiheeni – kuka tahansa osaa syödä. Yritin vain oppia käyttäytymään kuin tämä todellinen ihminen, jonka poika vielä oli yksi käsikirjoittajista. Yleensä se on etu. Halusin tehdä sen oikein. Kuuntelin Tonyn äänenpainoa pojan äänityksistä. Nick [Vallelonga] oli mukana kuvauksissa, joten aina kun dialogiin tuli muutoksian, hän pystyi kertomaan toimivatko ne. Minua pelotti myös näytellä Sigmund Freudia [David Cronenbergin A Dangerous Methodissa] tai jopa vielä pienemmässä roolissa William S. Burroughsia Walter Sallesille. Todellista ihmistä esittäessään on erityisesti vastuussa äänen ja asenteen oikein esittämisestä. Mutta hauskaa minulla on aina ollut.
Miltä muodon ja koon muutos tuntuivat?
Olin väsynyt ja käveleminen oli raskasta, mutta se helpotti Tonyn kävelytavan luomista. Raskaampana ei nouse portaita nopeasti ja kuumalla säällä hikoilee. Mutta se vaikuttaa myös henkisesti – pääsee tiettyyn mielentilaan. Silti syöminen alkoi kyllästyttää. Yleensä lounaan jälkeen miettii, tarvitseeko oikeasti halumansa karkin. Nyt vastaus oli aina ”Kyllä!” Puolivälissä en enää voinut katsoakaan ruokaa ja puvustajat syyttivät minua heti salaatin syömisestä. Oli pakko palata pastaan ja kakkuun.
Peter kertoi, että sinua sai vakuutella pitkään. Miksi epäröit?
Yhdysvaltalaisena näyttelijänä tiedän, että italialaisamerikkalaiset ovat alan parhaita. Ainakin elokuvan ja tv:n luonnenäyttelijöiden parhaimmistoa viimeisten vuosikymmenten ajalta. On silti valtavan eri asia toistella ystävien kesken Al Pacinon vuorosanoja Hikisestä iltapäivästä ja näytellä häntä uudelleenfilmatisoinnissa. Peterin lähetettyä käsikirjoituksen sanoin, että: ”Se on hieno tarina, mutta en ole italialaisamerikkalainen!” Hän vastasi: ”Pystyt siihen!”.
Hän ei halunnut tuttuja ja turvallisia kasvoja. Hän ei halunnut aikaisemmin muusikoita esittänyttä tummaihoista näyttelijää tai mustaa muusikkoa. Loppujen lopuksi olen iloinen, että suostuin. Joskus tarvitaan joku Peterin tapainen suostuttelija, kun pidän roolista mutta en mielestäni ole oikea siihen. Sitten tulee paniikin hetki: ”Hitto, nyt tein erehdyksen!” Joka kerta. Jopa Taru sormusten herrasta -elokuvissa tai kun aloin työskennellä Cronenbergin kanssa. Olen tottunut pikkupaniikkiin, mutta pelko on silti taustalla.
Outoa, sillä kun Tanskan kuningatar Margareeta II nimitti sinut ritariksi, kaikki julkaisut mainitsivat ansioluettelosi monipuolisuuden.
En tietoisesti tee joka kerta jotain erilaista – yritän vain etsiä tarinoita, jotka opettaisivat minulle jotain uutta. Lokeroiminen on suosittua, koska elämä on oikeasti arvaamatonta. Milloin vain voi sairastua tai joutua onnettomuuteen. Mielenrauhamme vuoksi asioita järjestellään. Vasta 80-vuotiaana elämä näyttää romaanilta, kun sitä katsoo taaksepäin. Kaiken hyvän ja pahan on ollut ”tarkoitus tapahtua”. Sillä hetkellä se vain tuntuu kaaokselta.
Näytteleminen inspiroi minua edelleen, enkä ole menettänyt innostustani. Mutta olen myös muusikko ja viime vuosina olen kirjoittanut paljon käsikirjoituksia, joista osaan olen yrittänyt saada rahoitusta ohjaajanakin. Itseään ei pidä ottaa liian vakavasti, ja me tanskalaiset pilailemmekin omalla kustannuksellamme. Ritari tai ei, en voisi pyytää ketään puhuttelemaan minua nimellä ”Sir”.
Monet italialaisamerikkalaiset tunnustavat suoraan mafiaelokuvien maneerien vaikutuksen. Green Bookissa vältät pahimmat kliseet.
Tonylla on vähän ”jätä ase, ota cannoli” -asennetta, mutta tarina sijoittuu aikaan ennen Kummisetää, joka aloitti sen trendin. Kaikki gangsterit alkoivat jäljitellä elokuvia. Koska kuvasimme paljon Louisianassa ja New Orleansin ympäristössä, en kuullut paljon New Yorkin murretta. Se hermostutti, joten joskus aamuisin töihin valmistautuessani kuuntelin niitä leffoja tai Sopranosia, sillä siitä maailmasta Tony on kotoisin. Tai sitten kuuntelin hänen omaa ääntään Nickin tekemiä haastatteluita, jotka hän äänitti päätettyään tehdä isästään elokuvan. Tein samaa Eastern Promises -elokuvassa, minulla oli koko päivän venäläinen radio- tai tv-kanava päällä.
Elokuva sijoittuu 60-luvulle, mutta sen rasismista puhutaan kuin se olisi tätä päivää.
Paljon on muuttunut, mutta ainakin aihe on nyt nostettu pöydälle. Voimme puhua kaikista epäoikeudenmukaisuuden muodoista: äänestysoikeudesta, asuntopolitiikasta, taloudellisesta eriarvoisuudesta. Jännite on tällä hetkellä voimakkaampi kuin se on ollut vähään aikaan, mutta tätä on tapahtunut koko ihmiskunnan olemassa olon ajan. Jakaudumme ”minun heimooni ja sinun heimoosi”. Johtajat, presidentit ja pääministerit ovat aina käyttäneet eroja aseina saadakseen ja pitääkseen valtaa. Elokuvasta voi kuitenkin oppia jotain. Menneisyyteen sijoittumisessa on se hyvä puoli, että siitä ei tarvitse väitellä. Ei voi sanoa: ”Se on vasemmiston leffa”, tai ”Se näyttää vain mustien näkökulman.” Tiedämme mitä ihmiset silloin ajattelivat ja millaisia lait olivat. Sitä ei voi kiistää.
Itse en ollut kuullut ”vihreästä kirjasta” aikaisemmin.
Rotuerottelun ajan ns. Jim Crow -lakien myötä rasismi oli osa yhteiskuntaa. Mustien oli oman turvallisuutensa vuoksi listattava asioita: ”Täällä voi syödä, täällä ei, täältä saa bensaa.” Siitä ei väitelty. Vakavat aiheet tarkoittavat yleensä pienempiä yleisöjä. On vaikea tasapainotella huumoria, viihdettä ja draamaa, ja saada leffa vielä puhuttelemaan. Minusta tämän voi katsoa vaikka Alabaman tai Teksasin pikkukaupungeissa, joissa väärinymmärtäminen ja konfliktit ovat edelleen vallassa. Ehkä sen nähneet valkoiset ajattelevat edes hieman eri tavalla mustista naapureistaan. Tuntematon, erilaisuus, erilaiset aatteet tai jopa vammat pelottavat. Erilaista oppii epäilemään. Lapset saattavat leikkiä ja todeta: ”Ai sinulla on vain yksi käsi, mielenkiintoista”. He oppivat erottelemisen aikuisilta, jotka oppivat sen poliitikoilta. Mutta sokeri saa lääkkeen maistumaan paremmalta. Meidän elokuvassamme nauru on makeutusaine.
Itse et ole siirappia tarvinnut. Lähiaikoina tuomitsit [Aki Kaurismäen rinnalla] avoimessa kirjeessä festivaalin, joka irtisanoi palestiinalaisliikettä kannattaneen bändin, ja vuonna 2016 kirjoitit kuinka luotat Hillary Clintoniin yhtä paljon kuin jaksat heittää Donald Trumpia. Mikä saa ottamaan kantaa?
Kaikki eivät taida pitää siitä, mutta se ei haittaa. Yritän kerätä tietoa ja luen eri medioita. Yritän pysyä rehellisenä, ja kun tuntuu aiheelliselta reagoida, teen niin. Tiedän, etteivät kaikki jaa mielipiteitäni. Eivät kaikki pidä minusta näyttelijänäkään. En pelkää menettäväni faneja tai työmahdollisuuksia. Voihan niin käydä, mutta mitä sillä on väliä?
Teksti: Marta Bałaga, Zürich
Kuvat: Lionsgate / Patti Perret
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.
