Martin Scorsese otti riskin Killers of the Flower Moonin myötä. David Grannin tietokirjaan – joka on mahtava ja kyllä, tämä on suositus lukea se – perustuva elokuva kertoo öljyllä rikastuneen Amerikan alkuperäisväestöön kuuluvan osage-heimon jäsenten todellisista murhista 1920-luvulla. Se kertoo myös vasta perustetun FBI:n tutkimuksista leuat loksauttavassa tapauksessa, joka jatkui vuosia ilman kenenkään huomiota tai halua puuttua siihen.
Tähän asti kaikki kuulostaa hyvin Scorseselta. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, eivätkä alkuperäisväestön edustajat olleet kovin innoissaan ajatuksesta jälleen uudesta heistä kertovasta elokuvasta, jota ei ole tehnyt yksi heidän omistaan. Scorsese myöntää Cannesissa, että hänen oli tosiaan paiskittava töitä sen eteen. Ja sitten hän, no, melko pitkälti muutti koko juonen.
Tästä eteenpäin on luvassa juonipaljastuksia.
Rikottu paratiisi
Jo hyvästä mysteerijännäristä Killers of the Flower Moon kehittyi intiimin psykologisen draaman suuntaan. Se kertoo rakkaudesta, petoksesta ja ahneudesta. Ihmisistä, jotka tekevät kamalia asioita muille, koska heille kerrotaan tarpeeksi vakuuttavasti, että niin voi tehdä. Koska heille kerrotaan, että he ovat muita parempia.
– Päädyimme siihen lopputulokseen, kun olin yhdessä käsikirjoittaja Eric Rothin ja meidän kaikkien kanssa yrittänyt saada ilmaistua tarinaa siihen mukaan tulevan FBI:n näkökulmasta. Sanoin: ”Uskon, että yleisö on jo meitä edellä. Se tietää, että kyseessä ei ole kuka-sen-teki vaan kuka-ei-ollut-osasyyllinen”, Scorsese toteaa.
– Jossain vaiheessa, kun olimme työstäneet käsikirjoitusta jo kaksi vuotta, Leo [DiCaprio] tuli luokseni. Hänen oli vielä tuolloin tarkoitus esittää Jesse Plemonsin hahmoa, agentti Tom Whitea. Leo sanoi: ”Missä on tämän tarinan sydän?” Olin tavannut osagelaisia muutamaan otteeseen, illastanut heidän kanssaan ja kuunnellut heidän tarinoitaan, jotka kaikki limittyivät toisiinsa. Vastasin: ”Tarina on henkilössä, josta on kirjoitettu kaikkein vähiten. Ernestissä.” Tietysti Leo halusi sitten esittää häntä.
Ernest Burkhart, valkoihoinen mies, oli naimisissa varakkaan osage-naisen Mollie Burkhartin kanssa. Heidän avioliittonsa oli onnellinen, heidän elämänsä mukavaa, kuten niin monen muunkin heidän ympärillään. Tai siltä ainakin vaikutti.
Heimoyhteisön päällikkö Geoffrey Standing Bear, joka myös on läsnä Cannesissa, lisää:
– Jo aikaisessa vaiheessa kysyin herra Scorseselta: ”Miten aiot lähestyä tätä tarinaa?” Hän vastasi: ”Aion kertoa tarinan Mollien ja Ernestin välisestä luottamuksesta, luottamuksesta osagejen ja ulkopuolisen maailman välillä sekä suuresta petoksesta tätä luottamusta kohtaan.” Minun heimoni sai kärsiä suuresti, ja sen vaikutukset tuntuvat edelleen, tänäkin päivänä. Oman kansani puolesta voin sanoa, että Marty Scorsese ja hänen työryhmänsä on palauttanut tämän luottamuksen ja tiedämme, ettei sitä petetä.
Kanssaihminen, ei tarkkailija
Leonardo DiCaprion esittämä Ernest joutuu setänsä William Halen (Robert De Niro) manipuloimaksi. Hale oli kunnioitettu paikallinen hahmo ja pitkäaikainen osagejen ystävä. DiCaprio kuvailee prosessia antropologiseksi tutkimukseksi.
– Marty on erinomaisen hyvä siinä, että hän osaa tuoda esille ihmisyyden kaikkein pahimmissakin kyynikoissa, joita kuvitella saattaa. Katsoimme alkuvaiheessa muutamia Montgomery Cliftin elokuvia, kuten Punainen virta, Perijätär ja Paikka auringossa. Ne olivat muistumia menneistä huikeista eepoksista, joiden ytimessä oli kieroutunut, outo rakkaustarina. Oli silti uhkapeliä ottaa käsittelyyn tämä uskomattoman tärkeä tarina, joka on oikeastaan tilintekoa menneisyydestämme, hän huomioi.
– Viime aikoina niistä ajoista on saatu kuulla niin paljon muutakin, kuten Tulsan joukkomurha, hän jatkaa viitaten vuoden 1921 verilöylyyn, jossa valkoiset hyökkäsivät Oklahoman Tulsassa sijaitsevalle mustien asuinalueelle kylväen kahden päivän ajan tuhoa ja kuolemaa palopommeilla ja tuliaseilla.
– Se on osa kulttuuriamme, osa historiaamme. Sen vuoksi keskustelimme osage-yhteisön kanssa ja yritimme parhaamme mukaan sisällyttää työhömme totuuden. Tiedän, ette me kaikki teimme töitä kunnioittaaksemme tositarinoita elokuvan takana.
Tähden kanssanäyttelijä Lily Gladstone – jonka Oscar-ehdokkuuden Mollien roolista pitäisi olla jo takuuvarma – ei kuitenkaan innostu antropologia-vertauksesta.
– Alkuperäisväestöt ovat tottuneet antropologeihin, jotka tulevat käymään uteliaina kaikesta mitä teemme. Nämä läsnä olevat taiteelliset sielut sen sijaan välittivät tarinasta, joka puhkoo harsoa siitä, mitä yhteiskunta sanoo meille välittämisen arvoiseksi. Kuka muu muka haastaisi ihmisiä näkemään oman osallisuutensa ja rodullisen ylimielisyytensä, ellei tämä mies tässä näin? Ihmiset kuuntelevat mitä hänellä on sanottavanaan, Gladstone julistaa osoittaen Scorsesea.
Lily Gladstone ja Martin Scorsese.
– Puhumme 1920-luvusta, puhumme Tulsasta. Miten helvetissä on mahdollista, ettei maailma ole tiennyt niistä tapahtumista? Meidän yhteisöillemme ne ovat aina olleet tuttuja. Ne ovat keskeisiä tapahtumia siinä, miten ymmärrämme oman paikkamme maailmassa. Silti tarvitsemme näitä liittolaisia.
– Leo, sinä olit siellä ihmisenä, et jonakin tyyppinä ”tutkiskelemassa ihmisiä”. Olimme kaikki sisällä siinä maailmassa, eikä olisi ollut mitään muuta oikeaa tapaa tehdä se.
Kävelyä munankuorilla
Scorseselta kesti hetken aikaa, ennen kuin hän tunsi olonsa mukavaksi osagejen parissa. Mutta hän ei yrittänytkään kiirehtiä.
– Kun ensimmäisen kerran sain kirjan luettavakseni ja sitten käsikirjoituksen, tajusin heti, että jos ikinä menemme edes lähelle tätä alkuperäiskansaa, meidän on kuljettava hyvin varoen ja kunnioittaen. Minulla oli ensimmäinen tapaaminen päällikkö Standing Bearin kanssa, ja toisessa he lausuivat rukouksen ja siihen liittyi kokonainen rituaali. Se oli hyvin koskettavaa ja vaikuttavaa, Scorsese muistelee.
– Se sai minut tuntemaan yhteyden tarinaan. Kun kuulin heidän arvoistaan liittyen rakkauteen, kunnioitukseen ja maapallon arvostamiseen – enkä puhu nyt tarkoituksena tehdä tästä poliittinen juttu vaan liittyen aitoon ymmärrykseen siitä, miten tällä planeetalla tulee elää – tiesin, että ne arvot olivat tärkeitä myös minulle. Halusin oppia kaiken mahdollisen osageista. Ja mitä enemmän opin, sitä enemmän halusin itse antaa.
Päällikkö Standing Bearin mukaan tällainen lähestymistapa vakuutti yhteisön siitä, että he pystyivät osallistumaan projektiin. Moni paikallinen päätyi myös työskentelemään elokuvassa joko kameran edessä tai takana.
– Toimme ilmi omat huolenaiheemme. Emme halunneet oman äänemme hukkuvan tarinan syövereihin. Sitten muistan jonkun sanoneen: ”Teemme elokuvan, josta osaget voivat olla ylpeitä, ja kerromme sen tarinan Mollien silmien kautta.”
Robert De Niro ja Leonardo DiCaprio.
– Kun elokuvaa katsoo, kuulee myös meidän kieltämme, joka on jo uhanalainen. Istuin joku ilta sitten herra De Niron kanssa ja hänen osagensa teki minuun vaikutuksen. Tiedän, että ihmiset sanovat: ”Niinpä niin, Bob De Niro vain herää aamulla ja osaa kaiken.” Niin ei vain ole. Minuun teki suuren vaikutuksen, kuinka paljon töitä nämä näyttelijät tekevät ja kuinka tosissaan he ottavat sen.
Vihollinen keskuudessamme
Erityisesti yksi tarinan osa saa raapimaan päätä: se kuinka vihollinen oli aina niin lähellä. Kyseessä eivät olleet ulkopuoliset, jotka olisivat kadehtineet öljyn tuomaa vaurautta ja valtaa. Kyseessä olivat ihmiset, joita osaget eivät ainoastaan tunteneet mutta joita he todennäköisesti jopa rakastivat.
– En ymmärrä kovinkaan paljon hahmostani. Mutta ihmiset… tekevät asioita. Hänen on täytynyt olla karismaattinen, kykenevä saamaan ihmiset puolelleen. Miksi hän petti heidät sillä tavalla? En tiedä, De Niro pohtii.
Keskustelun lomassa selviää, että vaikka Killers of the Flower Moon on ohjaajan ja näyttelijän kahdeksas yhteinen elokuva Taksikuskin jälkeen, Scorsese ja De Niro ovat Cannesissa yhdessä ensimmäistä kertaa sitten sen jälkeen, kun Taksikuski voitti Kultaisen palmun vuonna 1976. Yhteistyöt eivät kuitenkaan auttaneet ymmärtämään uutuuden hahmoa sen paremmin.
– Uskon, että osan hänestä on täytynyt olla vilpitön. Sitten on se loppuosa, johon liittyy etuoikeutetun tunnetta. Sen jälkeen, mitä George Floydille tapahtui, olemme oppineet tunnistamaan paremmin rakenteellista rasismia. Se liittyy pahuuden arkipäiväisyyteen, ja se on asia, jota meidän on varottava. Me näemme sitä edelleen, tietysti, ja tiedätte kenestä puhun. Tarkoitan, katsokaa nyt Trumpia. Vihaan sen sanomista…
– Mutta sanoit sen juuri silti! Scorsese hörähtää, ja De Niro jatkaa:
– …mutta me näemme mistä on kyse. Silti edelleen on ihmisiä, joiden mielestä hän hoitaisi homman hyvin. Kuvitella. Miten järjetöntä se on? Kun luin kirjan ja sitten Leo ja Marty kertoivat minulle, että toteuttaisimme sen erilaisella tavalla, se tuntui käyvän järkeen. Kyse ei ole siitä, ettemmekö me toivoisi hyvien tyyppien purjehtivan sisään ja pelastavan päivän. Mutta se tarina on jo tuttu.
Teksti: Marta Bałaga, Cannes
Kuvat: Apple
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.
