Joskus kannattaa olla perheen nuorimmainen reilullakin marginaalilla. Lee Cronin kuvailee kasvaneensa aikuisten joukossa.
– Siskoni on yhdeksän vuotta vanhempi kuin minä, ja vanhin veljeni oli jo yli 20-vuotias, kun minä olin kahdeksan, yhdeksän. Joten olen pienestä pitäen katsonut kaikenlaisia kauhuelokuvia. Sisarusteni ohella myös isäni oli kauhufani, Cronin kertoo.
– Ensimmäinen elokuva, jota muistan pelänneeni, oli Tappajahai, jonka näin viisi- tai kuusivuotiaana. Erityisesti Ben Gardnerin pää veneen rungossa säväytti. Tajusin, että asiat, joita voin katsoa, saavat olla myös pelottavia. Hohdon näin vuotta paria myöhemmin. Poltergeist oli iso juttu. Myös Painajainen Elm Streetillä tuli katsottua alle kymmenvuotiaana. Samoin kaksi ensimmäistä Evil Dead -elokuvaa, jotka isäni pyöritti yhtenä iltana peräjälkeen vuokrakaseteilta.
– Pidän monenlaisista elokuvista, jännäreistä, komedioista, koko vision ja äänen spektrumista, jota maailmalta löytyy. Mutta vahvimman vaikutukseen minuun ovat tehneet jutut, jotka lapsena pelottivat minua.
Ei siis ihme, että kun Cronin The Hole in the Groundin muutaman viikon Yhdysvaltojen promotointikierroksen päätteeksi tapasi alkuperäisen Evil Dead -ohjaajan Sam Raimin, hän lensi kotiin Irlantiin mukanaan tarjous uuden Evil Dead -elokuvan tekemisestä.
Miten lähestyit uutta lukua Evil Dead -versumissa?
Tiesin, että miten tahansa tarinaa lähestyisin, sen pitäisi kertoa ihmisistä, joihin voi tuntea yhteyttä. Pidän perheistä kirjoittamisesta, kauhu kotipiirissä vetoaa minuun. Evil Dead -elokuvat ovat periaatteessa ”mökki metsässä” -tarinoita. Kaikki eivät ole mökkeilleet, mutta kaikki tuntevat kodin käsitteen. Olen perhevetoinen ihminen ja aloin rakentaa perheyksikköä, koska pidin ajatuksesta pistää sen vastakkain deadite-demonien kanssa.
Palasitko tarkoituksella The Hole in the Ground -elokuvasi teemaan äidistä, joka tekee kaikkensa suojellakseen lasta?
Hyvä kysymys, sillä en itse tiedostanut asiaa aluksi. Mutta mitä syvemmälle tarinaan uppouduin, sitä selvemmin näin yhteyden. Minulla oli kasvaessani paljon naispuolisia esikuvia. Näin millaisia uhrauksia äidit tekevät lastensa vuoksi. Olen myös läheinen siskoni kanssa, hänellä on kolme lasta. Minulla on paljon siskon- ja veljenlapsia, mutta ei omia. Tavallaan pidän vanhemmuuden ajatuksesta, toisaalta taas en. Se pelottaa.
Bethin hahmossa puntaroin asiaa. Hänessä on varmaan jonkin verran minua. Beth on liikkeessä yrittäen tavoitella unelmiaan. Sitten hän pohtii olisiko aika kasvattaa juuret ja hidastaa vauhtia. Hän hakee siskoltaan neuvoa, mutta perhe korruptoituu ja hän näkee sen pimeämmän puolen. En yritä kommentoida on perhe hyvä vai huono asia. Se merkitsee eri ihmisille eri asioita, se voi vahvistaa ja muuttaa eri tavoin. Minusta on oltava toivoa, ja tarinassa se näkyy siinä, että vaikka perhe muuttuu, se jatkaa matkaansa.
Olet sanonut haluavasi tökkiä sormella perheen halkeamia. Mitä tarkoitat?
Tämä on kauhuleffa, kokeileva, leikkisä, verinen, kauhistuttava, kaikkea mitä se tuo tullessaan. Mutta hyvää kauhutarinaa ei voi kertoa tökkimättä asioita, jotka kertovat meidän ajastamme. Vaikka ihminen vain haluaisi päättää perheen perustamisesta, siitä tulee kulu/hyöty-laskelma.
Koko aikuiselämäni olen asunut kerrostaloissa. Ympärillämme sekä ylä- ja alapuolellamme asuu muita ihmisiä Tunnemmeko heitä. Maailmaa ja perhettä tungetaan koko ajan pienempiin laatikoihin. Deaditet kuvastavat kaikkea pahaa, joka saattaa koputtaa perheen ovea, kun se on jo valmiiksi paineen alla laatikossaan.
Mahdollistaako kauhu myös omien puutteittemme tutkailua ilman, että välttämättä tajuamme sitä?
Ehdottomasti, kauhulla on aina ollut se voima. Minusta tuntuu, että kauhu on jonkin aikaa ollut eksistentialistista, myös The Hole in the Ground. Nyt suunta taitaa olla taas huvipuistomaisempaan huvitteluun ja kokeilunhaluun. Evil Dead -elokuvissa minua viehättää se, etteivät deaditet ole zombeja. Ne pystyvät puhumaan ja härnäämään. Sanoin Samillekin, että pidän niiden psykologisesta sodankäynnistä. Halusin pitää hauskaa sen kanssa. Samalla kauhu pystyy minusta pitämään peiliä edessämme. Vaikka se ei kertoisi meidän ajastamme, se voi kertoa meistä, elämästämme ja käyttäytymisestämme, jota emme usein halua muuttaa.
Lee Cronin.
Kerro Evil Dead Risen keskiössä olevista sisaruksista.
Minusta oli kiinnostava kertoa kahdesta naispäähahmosta, jotka ovat eri elämäntilanteissa ja luultavasti haluaisivat palasia toistensa elämästä. Beth palaa kotiin kysymään neuvoa Ellie-siskoltaan, joka on perheihminen mutta päätynyt juuri yksinhuoltajaksi. Hän osaa hommansa, mutta silti hän on sinkku, jolla on kolme lasta. Hän tuntee turhautumista Bethin elämän vapaudesta, eikä se käänny hyväksi kommunikaatioksi. Silti Ellie ei varmaan panisi pahakseen vapaaviikkoa tien päällä Bethin tapaan. Elämässä ruoho ei ole vihreämpää aidan takana, silti Beth ja Ellie haluaisivat maistaa toistensa elämää nähdäkseen voisiko aidan takana olla jotain muuta tavoiteltavaa.
Lily Sullivan tuo Bethiin naturalismia omaa sisuaan, josta todella pidin. Samalla hän kantaa kaiken tietyllä kepeydellä. Hänestä näkee, että hän pystyy huolehtimaan itsestään mutta voi välillä myös heittää kannat kattoon. Alyssa Sutherland tuo itsevarmuudesta kumpuavaa äidillisyyttä mutta myös kyvyn kääntää se ylösalaisin. Tiesin, että hän olisi elokuvan iso pahis, kun näin hänen koe-esiintymisnauhansa. Hän hätkäytti ja pelotti minua, eikä se ole helppoa.
On kiinnostavaa, että kummankin on esitettävä kahta erilaista roolia. Ellie on tiukka mutta lempeä äiti, mutta muuttuu irvikuvaksi siitä. Silti hän jatkaa äidillisten työkalujen käyttöä lapsiaan vastaan. Alyssa pystyi muutokseen hetkessä. Beth ei välttämättä perheen kynnyksen ylitettyään ole niin itsevarma kuin omassa maailmassaan tien päällä, jossa hän voi olla oma pomonsa. Lily toi rooliin haavoittuvuutta, Beth ei vain tartu haulikkoon, tee latausliikettä ja sano: ”Tiedän mitä teen.” Hän kompuroi, tekee virheitä, on inhimillinen. Lilyn vahvuus on juuri siinä, hänen matkaansa voi samastua.
Kuvasimme ensin kaikki perhekohtaukset. Teimme elokuvaa aika pitkälti aikajärjestyksessä, sillä emme halunneet joutua palauttamaan asioita, koska tuhosimme maailmaa ja asuntoa koko ajan enemmän ja enemmän.
Yhdessä kohtauksessa hämärän keittiön uunin valo on kuin leirinuotio. Oliko se tarkoituksellista?
Olen iloinen, että kiinnitit huomiota tuollaisiin asioihin, koska ajattelin, että olisi kiinnostavaa käsitellä kerrostaloympäristöäkin ”mökki metsässä” -mentaliteetilla. Esimerkiksi tyttöjen makuuhuoneen tapettiin valitsin metsän. Se on hauskaa, koska sitten ei vain valitse tapettia vaan etsii juuri sopivaa puukuviointia. Valitsimme lavastaja Nick Bassettin kanssa jopa kasveja tuomaan vaikutelmaa ulkoilmasta sisätiloihin. Sitten rinnastimme ympäristöt: asunto on mökki, halli, hissi, maanalainen parkkipaikka, ne ovat sen ulkopuolinen universumi.
Kuvaan kuuluvat kuitenkin myös esteet, jotka estävät siirtymästä paikasta toiseen – kuten aikaisemmissa Evil Dead -elokuvissakin. Se teki Evil Dead Risesta lähes yhden tapahtumapaikan elokuvan. Välillä tuntui, että koko elokuva tapahtui yhdessä asunnossa, ja halusin kompaktista tilasta kunnon pelikentän. Siksi mukana on niin paljon yksityiskohtia, lähikuvia, tarkoituksellisia keskittymisiä tiettyihin asioihin. Halusin esimerkiksi hissikaapeleista metsäköynnösten oloisia.
On häiriinnyttävää, kun äidistä tulee painajaismainen saalistaja – ja tämä on kehu.
Kiitos, sellaisena otan sen. Hassuinta on, että kiinnitin huomiota siihen vasta, kun myöhemmin katsoin elokuvan muutaman kuukauden tauon jälkeen. Kun olin keskellä sitä kaikkea, halusin vain tehdä kaikesta pelottavaa ja viihdyttävää. Tiesin mitä halusin tehdä, ja pohdin kaikkia asioita, joita piti tehdä jälkituotannossa. Jopa leikkausvaiheessa keskityin siihen, miten elokuva kulkee eteenpäin. Kun katsoin elokuvan vieläkin voipuneena kaikesta energiaa syövästä käytännön pyörityksestä, se oli hyvin outo kokemus. Silloin tajusin, mikä merkitys oli alun kohtauksilla, kun opimme tuntemaan hahmot. Ne saivat myöhemmät tapahtumat tuntumaan vieläkin voimakkaammilta.
Tämä taisi olla melko kansainvälinen projekti?
Päivittelinkin juuri, että minä ja apulaisohjaajani, jotka olemme irlantilaisia, saimme käsiimme amerikkalaisen virstanpylvään kauhuelokuvan historiassa ja matkasimme Uuteen-Seelantiin kuvaamaan sitä. Työskentelimme siellä kaikkialta maailmasta tulleiden ihmisten kanssa ennen kuin palasimme Irlantiin. Tanskalainen äänisuunnittelijamme miksasi ääniraidan Tanskassa. Oli jännittävää, miten eri kulttuureista tulevat ihmiset omilla työtavoillaan, makuasioillaan, painotuksillaan ja näkökulmillaan vaikuttivat kokonaisuuteen. Kun pandemia iski, suljimme mieluummin koko tuotannon kuin yritimme kuvata hitaasti palanen kerrallaan. Silloin huomasin erilaisten ihmisten luoneen yhteisön, koska kaikki olivat säilyttäneet määrätietoisuutensa ja fokuksensa, kun taas palasimme. Sulun aikanakin pidimme toisiimme yhteyttä kuin perhe.
Mitä toivot katsojien saavan irti Evil Dead Risesta?
Tämä elokuva on tehty goresta nauttiva yleisö mielessä, toivottavasti he pitävät vuoristoradastamme. Niille, joille veri voi tehdä tiukkaa, toivomme kädestä pitäjää hahmoista ja heidän olosuhteistaan. Halusin elokuvastani kauhistuttavan. Mutta vielä tärkeämpää oli, että ihmiset myös viihtyisivät. Niin synkkä ja intensiivinen kuin iso osa elokuvan kauhusta onkin, siinä on myös totaalisen överiksi meneviä hetkiä. Toivon, että niiden uskomattomuus tuo oudolla tavalla keveyttä rymistelyyn. Toivon, että katsojat lähtevät teatterista hengästyneinä ja jalat täristen mutta tyytyväisinä, että astuivat kyytiin.
Lue myös: Evil Dead Rise on erinomaisen verinen ja tunnelmallinen kauhuelokuva
Kuvat ja haastattelu: Warner Bros.
Toimittanut Jouni Vikman
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.
