Toinen toiseksi viimeisen luukkumme elokuvista ilmestyi Suomessa vuonna 2001, toinen on amerikkalaista tuotantoa vuodelta 2003. Ilmestymisajankohdan läheisyyden ohella molempia yhdistää määritelmä, joka suomeksi tunnetaan nimellä myötähäpeä, englanniksi cringe.
Jos me ihmiset johonkin pystymme, niin arvostamaan asioita ja asenteita, jotka eivät sitä ansaitsisi. Se on ainut selitys sille, miksi kotimainen Ponterosa ja Tommy Wiseaun surkuhupaisa kulttiklassikko The Room (ei pidä sekoittaa Oscar-leffa Roomiin) ovat saaneet vannoutuneita faneja huolimatta ”luovista” onnahteluistaan. Palvonta juontaa juuri niistä. Pinnallisesti elokuvat ovat hyvin erilaiset, mutta kun pintaa raapii kuin niiden katsomisen aiheuttamaa inhaa kutinaa, löytyy yhdistävänä tekijänä kyky muuttaa ammottavat ongelmat lutuiseksi kokemukseksi.
Mikä pahinta, elokuvista nauttiminen edellyttää, että niihin osallistuneiden vähemmän suvaitsevan tai empaattisen maailmankuvan pitää jollain taholla hyväksyä. Kauhuelokuvista puhutaan usein turvallisena kanavana purkaa ahdistavia asioita mielessään. Ehkä Ponterosa ja The Room ja niille nauraminen ovat turvallinen tapa myöntää, että maailmassa on misogynismiä, homofobiaa ynnä muita vähemmän miellyttäviä asioita.
Ponterosa
Ohjaus: Mika Kemmo, Pasi Kemmo, Heikki Paavilainen
Pääosissa: Heikki Paavilainen, Timo Julkkunen, Tony Halme
Hengenpelastajaksi haluava sokea mies ja hänen pienipippelinen kaverinsa kohtaavat kolme vähäpukeista kaunotarta entisen showpainijan ja suomalaisen kansanedustajan vetämällä leirintäalueella.
Ponterosan kävi vuonna 2001 katsomassa uskomattomat 2 608 katsojaa. On vaikea kuvitella, että heitäkään kiinnostaisi striimata sitä suoratoistopalvelusta. Onneksi kysymys on retorinen, sillä elokuva ei ole katsottavissa missään.
The Room
Ohjaus: Tommy Wiseau
Pääosissa: Tommy Wiseau, Juliette Danielle, Greg Sestero
Lutuisen pankkiirin elämä mullistuu, kun hänen petollinen morsiamensa ryhtyy suhteeseen hänen parhaan ystävänsä kanssa. Tai jotain.
Myöskään The Room ei tällä hetkellä löydy mistään suoratoistopalvelusta. Se ei myöskään ole käynyt Suomessa valkokankailla kuin erikoisnäytöksissä, joten niihin hakeutuneet saavat syyttää vain itseään.
Sekä Ponterosa ja The Room ovat malliesimerkkejä näyttelemisestä, joka saa miettimään, onko palkkiona ollut vain ”näkyvyyttä” ja ilmaista ruokaa. Ponterosan tapauksessa asiaa korostaa muutama ammattilainen, jotka selviävät kammottavasta dialogista jonkinlaisella vakaumuksella. Muut, lähinnä julkkisarvonsa vuoksi mukana olevat tahot olisivat puolestaan saaneet menettää ”etkö tiedä kuka olen” -korttinsa käyttöoikeuden. Älkäämme puhuko pahaa kuolleista, sillä he saattavat katsella meitä. Ylhäältä vai alhaalta, se riippuu mielipiteestä heidän roolisuorituksistaan…
Ponterosan karikatyyristen hahmojen ilmeily olisi joka tapauksessa tuntunut ylivedetyltä mykkäelokuvissakin. Toisaalta Tommy Wiseaun suoritus Johnnynä tuntuu siltä kuin avaruusolento yrittäisi näytellä inhimillisiä tunteita avaruusmatkansa aikana bingettämiensa saippuaoopperoiden perusteella. Suoritukset ovat kyvyttömyydessään samalla häkellyttävän henkilökohtaisen rehellisiä mikä tekee niistä… kyllä, viihdyttäviä.
Ponterosan juoni on sekava kokoelma maalaiskomediaa, The Room puolestaan on melodramaattinen kolmiodraama, johon on ripoteltu käsittämättömiä sivujuonteita, jotka unohdetaan heti esittelynsä jälkeen. Kumpikin häkellyttää katsojiaan tehden siitä oleellisen osan katselukokemusta. Mikään ei yhdistä ihmisiä kuin kollektiivinen ”Mitä juuri tapahtui?”
Sedältä lainatulla videokameralla kuvatun näköisissä elokuvissa on aina oma charminsa. Ponterosa huutaa ”kesäteatteri” ja The Room tekee alhaisista tuotantoarvoistaan suorastaan taidetta kömpelöine green screeneineen ja ikonisine kattolavasteineen, jotka ovat yhtä persoonallisia hahmoja elokuvassa kuin näyttelijätkin. Elokuvan ei aina tarvitse olla loppuun asti hiottu ollakseen ikimuistoinen…
Luukun elokuvat valinneet toimittajat korostivat niiden katselemista kokemuksena. Sellaisinaan ne saattavat tuntua rangaistuksilta, mutta ystävien kanssa vahingonilosta muodostuu yhteisöllistä ihailua.
Kuten Ponterosan ”fani” totesi, se on ”ylivoimaisesti hauskin IKINÄ Suomessa tehty elokuva. Täydellä sydämellä kyhätty hölmöily, jonka viattomuudessaan rakastettavat päähahmot joutuvat aidoista kommelluksista seuraaviin ymmärtämättä – ja usein myös välittämättä – miten ympäristö niihin reagoi.”
”Ponterosa on huonoudessaan kaikkea muuta kuin huono elokuva. Se on täydellinen ylistyslaulu ystävyydelle, empatialle ja hämmentävän nokkelalle dialogille. Kokonaisuus on niin nokkelasti kasattu, että sen päälle ymmärtää vasta muutaman katselukerran jälkeen.”
The Roomin ystävä totesi, että siitä on muodostunut perinnekatsottavaa ystävien kesken, ja se paranee jokaisella katselulla. ”Elokuvanako?!” huudahti järkyttynyt joulukalenterin työstäjä. ”Kokemuksena”, vastasi toimittaja.
Ehkä toistossa onkin elokuvien lohtu. Elämä on arvaamatonta ja päällehyökyvää, mutta elokuvat kuten Ponterosa ja The Room tarjoavat toisenlaista, mukavasti 90 minuuttiin pakattua kaaosta. Niiden viat ovat johdonmukaisia, niiden järjettömyys ennakoitavaa. Niiden katsominen on kuin kyläilyä tutussa, sekasortoisessa kodissa: kompastumisen vaara on läsnä, mutta kaikki tuntuu kotoisalta.
Seuraavassa luukussa joulukalenterimme huipentuu kahteen jouluelokuvaan. Ja oli jo aikakin, koska se on loppu nyt!
