Italialainen elokuvan monitoimimies ja genremaestro Dario Argento aloitti uransa vahvasti 1970-luvun alussa. Hän vei jo valmiiksi väkivaltaista italialaista jännityselokuvaa, tarinat kioskikirjallisuuteen rinnastavalla giallo-nimellä kulkevaa lajityyppiä kauhujännärin suuntaan. Kuoleman lintu ja Hiipivä kauhu herättivät jo pahennusta, ja Neljä kärpästä harmaalla sametilla kiellettiinkin aikoinaan Suomessa, mikä on aina hyvä merkki. Sarjamurhaajatarinoiden ohella Argento teki myös muutamia mainioita kauhutarinoita, kuten löyhästi samaan universumiin kuuluvat Suspiria (josta Luca Guadagnino teki myöhemmin oman versionsa) ja Inferno, joissa oli vahva yliluonnollinen elementti.
Sitten, yhtä äkkiä kuin se alkoi, Argenton ura oli ohi. Tai ei hänen uransa ohi ollut, mutta kyky tehdä hyviä elokuvia katkesi kuin seinään vuoden 1987 murhajännäri Operan jälkeen. 90-luvulla hän teki pari jännäriä kuten Trauma ja The Stendahl Syndrome, joissa tylsyyden keskellä oli pari kopiota hänen loistokautensa maneereista, mutta tasaiseen tahtiin hänen elokuvansa muuttuivat yhä katselukelvottomammiksi.
On sanottava, että iso osa Argenton kultakaudenkin ikonisista jännäreistä ja kauhuelokuvista ei kestä kriittistä ajattelua, mutta ne peittivät puutteensa tyylikkyydellään ja sen puutteessakin tyylittelyllään (sekä tietysti tylyllä verenroiskeella). Monelle ”älykkäämmän” jännityksen ystävälle mikä tahansa niistä voisi olla guilty pleasure. Itse kuitenkin rakastan niitä, mutta Argenton myöhäistuotannossa on yksi hirvittävän huono elokuva, joka täyttää minut ilolla syistä, joita en itsekään välttämättä ymmärrä.
Gaston Leroux’n vuonna 1910 julkaistu Oopperan kummitus tuntuu jo aihepiiriltään yleensä alkuperäistarinoita suosineelle Argentolle oudolta valinnalta. Se ei ole mitään verrattuna siihen, miten oudon elokuvan hän sai siitä aikaiseksi. Siinä missä ohjaajan myöhäisuran elokuvat ovat vain huonoja ja tylsiä, Oopperan kummitus on suoranainen camp-klassikko täynnä tahatonta huumoria ja goottimelodraamaa.
Oopperan kummitus
Ohjaus: Dario Argento
Pääosissa: Julian Sands, Asia Argento, Andrea Di Stefano
Rotat kasvattavat hylätystä vauvasta Pariisin oopperatalon katakombeissa asuvan musiikinystävän, joka rakastuu nuoreen oopperalaulajatar Christineen. Romanssi etenee telepatiankin merkeissä, kunnes kuvioon astuu aatelismies, joka myös haluaisi nuoren naisen omakseen. Oikuttelevan teinin lailla käyttäytyvä Christine ei oikein osaa päättää kumman valitsisi ja vaihtaa sulhoa joka kohtaamisella.
Mitä ilmeisimmin Argenton Oopperan kummitus on Suomessa vain käväissyt valkokankailla erikoisnäytöksissä, eikä se valitettavasti näytä olevan tarjolla missään suoratoistopalvelussa. ”Onnekkaat” voivat ehkä löytää vuonna 2000 ilmestyneen dvd:n jonkin divarin alelaarista.
Heti alkuun on puhuttava virtahevosta oopperasalissa: Kummitusta esittää Julian Sands, joka ei käytä naamiota, koska ei ole epämuodostunut eivätkä hänen kasvonsa ole palaneet. Päinvastoin, hänen poskipäillään voisi leikata juustoa. Argenton valinta tehdä rujosta olennosta rottien kasvattama komistus on niin perustavaa laatua oleva vääryys, ettei sitä voi kuin ihailla. Kuka tarvitsee arpia ja maskeja, kun voi pistää Sandsin esiintymään kuin Warlock-kauhun musikaaliversiossa?
Ai niin, se musiikki. Aina, kun mainitaan Oopperan kummitus, päässä alkaa soida Andrew Lloyd Webberin vuonna 1986 ensi-iltansa saaneen musikaalin komea score. Argenton elokuvassa musiikista vastaa Ennio Morricone, missä ei sinänsä ole mitään vikaa. Eroavaisuus tarinan tunnetuimpaan versioon vain lisää outouden kokemusta.
Argenton tapa käyttää elokuvissaan tytärtään Asia Argentoa ja kiduttaa tätä usein itse tappajaa murhaajan näkökulmasta kuvatuissa otoissa, on jo valmiiksi aavistuksen… kiero. Kummituksessa Christineä esittävä Asia kiukuttelee tiensä läpi teiniromanssikohtausten tavalla, joka on järkyttävää seurattavaa, mutta jotenkin katsoja onnistuu pysymään hänen puolellaan, luoja tietää miksi.
Argenton versioon Oopperan kummituksesta liittyy käsittämättömiä sivujuonia, joista ihastuttavin on kummituksen telepaattinen yhteys rottiin. Kuin pahisversio Marvelin Ant-Man-elokuvien nimihahmosta ja tämän muurahaisystävistä Sandsin kummitus lähettää karvakamunsa telepaattisesti vihollistensa kimppuun. Puhumattakaan eräästä erikoiseroottisesta hetkestä… Olen varma, että Leroux pyörii haudassaan harmitellen, ettei keksinyt sisällyttää sitä kirjaansa.
Mitä alkuperäistarinaan tulee, voi hyvin olla, että (harhaanjohdettu) rakkaus Argenton versiota kohtaan juontaa siitä, että sovituksen sijaan hän on ennemmin kaapannut Oopperan kummituksen omaan käyttöönsä. Sitä korostavat hänen muista elokuvistaan tutut tavat kuvata yksityiskohtia sekä tietysti muista filmatisoinneista puuttuva itsetarkoituksellinen verenvuodatus. Turvallisten, uskollisten sovitusten maailmassa Argenton kömpelö ja ylilyöty junaonnettomuus loistaa omaperäisyydellään.
Seuraavassa luukussa: tunnustus, joka on yhtä aito ja koskettava kuin se on lapsellinen ja säälittävä.
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.
