George Miller on rakentanut Mad Max -maailmaa jo vuoden 1979 ensimmäisestä elokuvasta lähtien. 1980-luvulla syntyneelle australialaiselle Chris Hemsworthille se oli tärkeä osa lapsuutta.
– Crocodile Dundee ja Mad Max olivat lapsuuteni isoja elokuvallisia kokemuksia ja osaltaan vaikuttivat siihen, että halusin näyttelijäksi. Minulla on hyvin eläviä ja nostalgisia muistoja Mad Maxin katsomisesta ja autoista ja moottoripyöristä ja Georgen luomasta maailmasta puhumisesta isäni kanssa. Isäni ajoi siihen aikaan kilpaa moottoripyörillä ja tunsi monia stunttikuskeja. Vuosia myöhemmin osana tätä maailmaa tunnen itseni edelleen samaksi lapseksi ja tunnen samaa jännitystä ja intoa, Hemsworth tunnelmoi.
1990-luvulla Floridassa syntynyt Anya Taylor-Joy ei hänkään ollut immuuni Millerin rakentamalle maailmalle.
– Vaikka tietysti aina keskityn täysillä, muutamaan otteeseen putosin Furiosan hahmosta, kun ympärilleni katsoessani ajattelin: ”Tätä halusin lapsena.” Voisinpa matkustaa ajassa sanomaan 8-vuotiaalle minälleni: ”Tästä tulee oikea työsi, ihmiset haluavat sinun tekevän sitä.” Silloin se oli vain unelma. Tämän maailman rikkaus, uskomattomat rakennelmat – niissä pystyi vaeltamaan niin esiintyjänä kuin faninakin. Otin nörttimoodissa mahtavia kuvia kamerallani.
Mitä ajattelitte lukiessanne Furiosan käsikirjoitusta ensimmäistä kertaa?
Chris Hemsworth: Se tosiaan teki vaikutuksen, sillä se ei ollut mikään perinteinen käsikirjoitus. Siinä oli kuvakäsikirjoituksia, kuvitusta, kuvailevia tekstejä kuin jostain romaanista sekä dialogia ja kohtauksia. Se oli mitä immersiivisin käsikirjoitus, en ymmärrä miksei sellaisia tehdä enemmän. Se antoi heti kuvaa maailmasta ja syvempää ymmärrystä elokuvan tavoitteista.
Anya Taylor-Joy: Uskon, että jotkut hahmot on tarkoitettu minulle. Jos ei tunnu siltä, lasken ne takaisin uimaan oikeaa omistajaa etsimään. Furiosaa lukiessani ajattelin: ”Tämä hahmo menee tunteisiin jo nyt, tästä tulee mielenkiintoinen kokemus.” Se vain tuntui oikealta.
George Millerin käsikirjoitukset ovat tosiaan uskomattoman pikkutarkkoja. Mutta millainen oli alkemia, jolla teksti muuttui eläviksi hahmoiksi?
ATJ: Se oli kiehtovaa, sillä George Millerin käsikirjoitusta lähestyy pari ensimmäistä viikkoa lähes akateemisesti. Kaikki keskustellaan läpi. Muistaakseni toisella keskustelusessiollamme George kysyi: ”Miksi teemme tätä elokuvaa? Myy minulle syy tehdä se.” Totesin, että Mad Max -elokuvat ovat kaikessa viihdyttävyydessään myös varoittavia esimerkkejä siitä, mitä ihmiselle voi tapahtua äärimmäisissä olosuhteissa.
CH: Kävimme jo ensimmäisissä tapaamisissa – vuosia ennen kuvausten alkua – useita keskusteluja psykologiasta ja filosofiasta, diktaattoreista ja historian dominoivista hahmoista, joilla on taipumusta esiintyä kaikkivoipaisina, jumalolennon kaltaisina, ja joilla on kyky manipuloida haavoittuvia ihmisryhmiä sanomalla: ”Tunnen ongelmanne ja tiedän niiden aiheuttajan. Tunnen pelkonne ja tiedän miten helpottaa niitä.” Halusimme juurruttaa hahmoon sellaista yksinvaltiaiden manipulatiivisuutta hänen puhetavastaan ja puheenaiheistaan aina ulkoasuun. Millainen on Autiomaan versio keisarista? Miten hän pukeutuu ja liikkuu, millaisella mahtailevuudella hän kokoaa pyöräjenginsä ja muut seuraajansa?
Miten Georgen yhteistyöhön perustuva ohjaustyyli näkyi hahmojen hiomisessa tuotannon aikana?
ATJ: Jos on onni päästä tekemään töitä auteurien kanssa, on opittava heidän kielensä, ja nautin georgemillerin puhumista. Tunsin hyvin vahvasti parista asiasta, joiden uskoin kuuluvan kankaalle. Georgessa on kiinnostavaa, että siemen on istutettava kuukausia ennen kuvauksia, ja joka päivä on katsottava sen perään. Välillä sen pitää antaa olla rauhassa, välillä kastella rutkasti. Jos se päätyy kohtaukseen, tuntee todella saavuttaneensa jotain: näkemyksesi oli niin hyvin perusteltu, että professorimme toteaa: ”Olit oikeassa, se kuului mukaan.”
CH: Keskustelumme kaksi tai kolme vuotta ennen kuvauksia olivat löytöretkeilyn aikaa. Käsikirjoitus oli raamattumme, johtotähtemme. Jos siihen tuli viilauksia, ne perustuivat yhteisiin keskusteluihin tyyliin: ”Voimmeko korostaa tätä hetkeä jotenkin? Voisimmeko saada toimintaan tai väkivaltaan lisää intensiteettiä, jos teemmekin näin?” George on tehnyt tätä franchisea 45 vuotta ja tuntee prosessin joka nurkan. Silti hän toivottaa muut mielipiteet tervetulleiksi, ja tunsin, että ehdotuksiani oikeasti kuunneltiin.
Miten loitte dynamiikkaa oikukkaan sotavaltiaan ja yksinäisen soturin välille?
ATJ: Isoimpia haasteita oli, että Georgella oli hyvin tarkka näkemys siitä, millaiset Furiosan kasvot ovat. Minun piti pystyä välittämään asioita pitkälti vain silmilläni, mikä on vaikeaa, koska näyttelijä haluaa tuoda esiin kaikki hahmon tunteet. Mutta George oli aivan oikeassa siinä, että autiomaa ei salli heikkouden tai suurien tunteiden esittämistä. Se teki sellaisista hetkistä entistä arvokkaampia ja vahvempia.
CH: Furiosassa on tosiaan valtavasti tukahdutettua haurautta ja pelkoa, joka kumpuaa hahmon eloonjäämismekanismeista ja autiomaasta, joka ei salli empatian, haavoittuvuuden tai heikkouden osoittamista. Se kuplii pinnan alla, samoin hahmon tietämys, kokemus, tunteikkuus ja vahvuus. Harva pystyy esittämään yhtä paljon niin pienimuotoisesti kuin hän. Se auttoi oman hahmoni toiminnan motivoinnissa – minun piti luoda tarpeeksi ärsykkeitä Furiosan tuntemalle inholle ja vihalle hahmoani kohtaan. Se oli hienoa ideoiden pallottelua ja hahmojen orgaanista kasvattamista elokuvan aikana.
ATJ: Onneksi suhteeni Chrisiin oli täysin erilainen kuin Furiosan suhde Dementusiin! Olemme toisiamme tukevia ja kunnioittavia ystäviä. Olin innoissani, kun kuulin, miten lennokkaasti hän aikoi esittää hahmoa, ja sitä oli hauska katsoa. En tiedä kuinka hauskaa hänestä oli istua tuntikausia maskeeraustuolissa joka päivä, mutta hän ei valittanut. Emme ole hienohelmoja, ja on mukava näytellä sellaisen kanssa, joka pistää työt kaiken muun edelle.
Chris, mitä maskeeraustuolissa vietetty aika toi esitykseesi?
Herätys aamukolmelta ja neljä tuntia maskeerauksessa herätti oikeutettua ja tarvittua tukahdutettua raivoa, jota pystyin käyttämään kameran edessä. Se oli oppitunti hiljaa paikallaan olemisesta, missä en ole hyvä. Sätkin ja nytkin, huomioni harhailee, mutta nyt jouduin olemaan tilassa ja paikassa. Sain paljon aikaa pohtia hahmoani.
Anya, vaikka autiomaa ei ole haavoittuvuuden paikka, Tom Burken Preettori Jack tuntuu Furiosan tunnetason keitaalta.
Mikä ihana mies! Melkein herkistyn, koska hän oli harvinainen kukka autiomaassa, hän oli kunnollinen. Jackissa on kunniallisuutta ja arvokkuutta ja puhdas sydän. Furiosa ei aluksi voi edes uskoa sitä. Mutta sitä tarvitaan Autiomaassa. Vähänkin arvokkuutta auttaa kestämään kaikkia niitä hulluja.
Joko sinulla on oma ajokortti?
Ei. En koskaan ole tarpeeksi kauan yhdessä paikassa töiden välillä yhden hemmetin ajokortin hankkimiseksi!
Jos teet koeajossa käsijarrukäännöksen, he varmaan ojentavat sinulle kortin saman tien.
Aivan. Hitot taskupysäköinnistä!
Miten valmistauduit niihin kohtauksiin?
Yksi ensimmäisistä Georgen kysymyksistä oli: ”Kuinka paljon stuntteja haluat tehdä itse?” Vastasin: ”Niin paljon kuin annat minun tehdä.” Niinpä ensimmäinen autoon liittyvä oppimani asia oli 180 asteen käännös. Oli myös hienoa oppia yhtäaikaa autoista ja moottoripyöristä. Lähinnä koska mitä tahansa opettelinkin moottoripyörällä tuntui niin paljon turvallisemmalta autossa. ”Minulla on kuoret!”
Miten Furiosan ulkoasu kehittyi?
Olin valmis ajamaan itseni kaljuksi, mutta George näki minun koskevan hiuksiani ja sanoi: ”Voi, se on kaunis, emme voi”, ja minä vastasin: ”Hetkinen, mitä?!” Hänellä oli hyvä pointti: tarinamme kattaa 15 vuotta, ja tukan menettäminen ja kasvattaminen on hyvä tapa esittää ajan kulumista. Ajattelin, että osa Furiosasta uskoo ison osan elokuvasta mahdollisuuteen palata Vihreään paikkaan ja entiseen minäänsä, eikä maailma ole muuttunut yhtään. Siinä vaiheessa, kun hän muuttuu hahmoksi, jonka tunnemme ja jota rakastamme, hän on tavallaan joutunut kohtaamaan viattomuuden ja toivon menettämisen. Hän ei voi palata Vihreään paikkaan tyttönä, tästä kiinni pitäen. Se on symboliikka, jonka liitin näihin. <nykii hiuksiaan>
Mitä haluatte yleisön saavan irti tästä odysseiasta?
CH: Tälle elokuvalle erityistä jopa Mad Max -saagassa on, että se kattaa yli 15 vuotta, joten siinä on laajempi pinta. Se on tavallaan shakespearemainen eepos: vallan uusjakoa ja tahtojen taistoa Immortan Joen, Dementuksen ja Furiosan taistellessa resursseista – Kaasukaupungista, Luotifarmista ja Linnakkeesta. Se on korkeaoktaaninen, adrenaliivivetoinen ja toiminnantäyteinen mutta samalla myös todellisten hahmojen tarina.
ATJ: Mad Max -elokuvat ovat hurjan viihdyttäviä mutta myös opettavaisia satuja. Nämä eivät ole supersankaritarinoita vaan elokuvia äärimmäisyyksiin pakotetuista ihmisistä. Toivottavasti he kokevat kaikki mahdolliset tunteet auringon alla.
Haastattelut ja kuvat: Warner Bros.
Toimittanut Jouni Vikman