James Mangoldin mukaan Bob Dylanin kaltainen lahjakkuus herättää paljon tunteita muissa mutta myös henkilössä itsessään.
– Kun pystyy helposti tekemään jotain muille vaikeaa, tuntee itsensä yksinäiseksi ja erilaiseksi. Kateuden voi aistia, ja samalla itsestä tulee hyödyke muille, jotka tarvitsevat asioita, lauluja, esiintymisiä, osallistumista, hyväksyntää. Introvertille tyypille sellainen on haastavaa.
– Valitsin A Complete Unknown -nimen syystä. Näemme Dylanin arvoituksellisena hahmona, mutta siihen liittyy muna/kana-ongelma: esittikö hän itse ensin sellaista vai kehittelimmekö me imagon, jonka hän omi? On vaikea keksiä muusikkoa joka olisi paljastanut enemmän itsestään lauluillaan. Muutama vuosi sitten hän julkaisi laulun I Contain Multitudes [”sisälläni on joukko”], hänellä on niin paljon lauluja, jotka paljastavat asioita hänestä itsestään.
– Mutta hän ei juurikaan puhu itsestään, kun hän ei laula. Mitä siis oikeastaan vaadimme, eikö riitä että hän tekee ja esittää lauluja? Onko meillä oikeus saada ymmärtää kaikkia muita hänen elämänsä osa-alueita? Kuuluuko se meille hänen taiteensa tavoin vai onko kyse yksityiselämästä? Dylanissa on introvertti puoli, joka suojelee hänen yksityisyyttään.
Varsinkin uransa alussa Dylan sepitti tarinoita taustastaan. Mangoldin mukaan se on sekoitus leikkisyyttä ja yritystä piilottaa asioita, jotka eivät muille kuulu.
– Itse en ole kokeillut sitä, että ”en kommentoi” -vastauksen sijaan keksisin ihan mitä tahansa. Mutta voin kuvitella, että siitä voisi helposti tulla tapa. En näe sitä provosointina, näen sen lahjakkaan mutta julkiseen elämään soveltumattoman ihmisen tapana suojella kuplaa, jossa kirjoittaminen tapahtuu. Dylanin kaltaiset ihmiset on tarkoitettu luomaan taidetta. Se ei tarkoita, että heidät olisi luotu pitämään tunnelmaa yllä päivällisillä tai viihdyttämään tv-haastattelussa.
Kuningattaren valokeila
Akustinen folkmusiikki oli 1900-luvun alkupuolella kehittynyt kansanballadeista protestiliikkeeksi. Sen suosio huipentui 1960-luvulla, jolloin mukaan kuvioihin tuli nuori Bob Dylan. Hän saa juoksevan lähdön suosioon jo huipulla olleen Joan Baezin avulla. Baezia kutsuttiin folkin kuningattareksi, hän oli jopa ollut Time-lehden kannessa. Mangold uskoo, että suhteeseen liittyi kilpailuhenkisyyttä mutta myös valtavaa kunnioitusta toista taiteilijaa kohtaan.
– Joan oli hyvin hiottu, hän oli esiintynyt teini-ikäisestä lähtien. Bob oli kurittomampi villi kortti. Uskon, että kumpikin oppi jotain toisen persoonallisuudesta ja hyötyi siitä omassa taiteessaan. Joan inspiroitui kirjoittamaan itse enemmän laulujaan. Joanin kanssa kiertänyt Bob taatusti omaksui samalla ammattimaisen taiteilijan persoonaa.
Baezia esittävä Monica Barbaro pitää ajatuksesta, että tähtien suhde oli eräänlainen taiteellinen liitto.
– Baez oli myös aktivisti, joka etsi uutta musiikkia, joka puhuisi ajoista, joissa he elävät, ja asioista, joista hän tuntee vahvasti. Sitten hän tapaa Bobin, nuhjuisen kulkurin, joka kuitenkin on nerokas kirjoittaja, hänelle tärkeiden asioiden sanoittaja ja lauluntekijä. Lisäksi hänessä on kiistämätöntä karismaa, etenkin esiintyessään.
– Elokuvassa Joan tuntee vetoa mieheen, mutta hän puhuu siitä myös muistelmissaan. Se on erityisten mielien kohtaaminen, jota halusimme kuvata kohtauksella Gerde’s-klubilla, jossa he näkevät toistensa esiintyvän. Siinä on molemminpuoleista kunnioitusta. Kun he asunnolla laulavat yhdessä Blowin’ in the Wind -kappaletta, yritin tuoda esiin, miten sen sanat vaikuttivat Baeziin todella vahvasti’. Lisäksi heidän äänensä kuulostavat yhdessä kauniilta, koska ne ovat niin erilaisia.
– Se oli kuin yhteistyötä, jossa he jakoivat taiteellisuuttaan toisilleen, vaikka he ottavat yhteen ja lähtevät omille teilleen. Baez oli jo menestyvä sooloesiintyjä, joka esitteli Bobin omalle fanikunnalleen, samalla kun hän tarvitsi tämän tekstejä, Barbaro analysoi.
Lue myös: Oscar-ehdokkaat on julkistettu – upea gangsterimusikaali vei 13 ehdokkuutta
Mangold on samaa mieltä:
– Kumpikin vaikutti toiseen sekä isolla tavalla, jonka minäkin voin nähdä, että myös pienissä asioissa: ”Muuta tuota riviä laulussa näin, oletko ajatellut, että laulun voisi lopettaa tuohon…” He vaikuttivat valtavasti toisiinsa taiteilijoina.
Suuria odotuksia
Barbaron mukaan Timothée Chalamet tekee loistavaa työtä Dylanina, varsinkin kun tämä ei aina ollut maailman mukavin ihminen.
– Bob ei ollut helppo ihminen romanttisessa suhteessa, tai yleensä läheisessä suhteessa. Kun Baez lopussa toteaa Bobin saaneen mitä halusi ja olevan vapaa kaikesta, se ei tarkoittanut, etteikö Bobin päätös jättää heidät olisi vaikuttanut syvästi. Baez vain tunnusti Bobin omaksi tekijäkseen, joka ei halunnut viettää loppuelämäänsä tekemällä protestilauluja. Baezin oli päästettävä irti siitä oletuksesta. Baez oli silti hyvin vankkumaton omassa tekemisessään ja he jatkoivatkin yhteisiä esiintymisiä vuosia.
Ohjaaja James Mangoldin mukaan kyseessä on tavallaan elokuva perheestä.
– Yhdysvalloissa vietämme kiitospäivää, mutta kyseessä voisi olla vaikkapa joulu tai jokin muu yleinen juhlapyhä, jossa perheet kokoontuvat yhteen. Aina joku alkaa riidellä jonkun muun kanssa. Alkoholilla saattaa olla tekemistä asian kanssa ja joku häipyy ovet paukkuen, ja välejä paikkaillaan viikkoja. Mitä enemmän tutkin vuoden 1965 Newport-festivaalia, sitä vähemmän tuntui siltä, että kyseessä oli vain riita kahdesta musiikkityylistä.
– Ennemmin oli kyse epätasapainosta. Menestys ja väenpaljoudet, musiikin maine ympäri maailmaa sälytettiin Bobin harteille. Se loi epätasapainon, joka ei voinut kestää, koska Bob tunsi olevansa muiden odotusten ansassa. Toisaalta muut projisoivat häneen pahoja ajatuksia, koska eivät pitäneet siitä, kuinka riippuvaisia hänestä olivat yleisöjen ja kiinnostuksen suhteen.
Hän ei kuitenkaan ollut huolissaan elokuvan Dylanin ”mukavuudesta”.
– Olen viettänyt paljon aikaa Bobin kanssa ja tiedän hänet erittäin mukavaksi tyypiksi. Mutta uskon yleisön pitävät hahmoista, joissa on jonkin verran ylimielisyyttä ja itsevarmuutta. He rakastivat Hannibal Lecteriä! On omanlaista elokuvallista toiveiden täyttymystä nähdä hahmo, joka osaa puolustaa itseään tai olla oma itsensä samalla tavalla kuin itse haluaisimme osata. Tai jopa keksiä itsensä uudelleen.
Mangold toteaa, että ”tietäminen” on turhan vahva sana, mutta hänellä oli intuitio, että Timothée Chalamet olisi oikea henkilö esittämään Bob Dylania 60-luvun alkupuolella.
– Timmy on aikamme parhaita nuoria näyttelijöitä ja aivan mahtava tyyppi. Se tuntui lähes itsestään selvältä valinnalta. Me ohjaajat yritämme saada teidät kirjoittamaan itsestämme kuin olisimme tienneet kaiken etukäteen. On ihanaa, kun kirjoitatte, kuinka meillä oli visio, jonka sitten muutimme todeksi. Oikeasti me arvailemme, toivomme ja rukoilemme. Joskus osumme oikeaan ja se pysyy elokuvassa. Joskus olemme väärässä, ja mikäli mahdollista, yritämme leikata sen pois, Mangold vitsailee.
– Timmy osaa jauhaa purukumia ja polkea polkupyörää yhtä aikaa, mutta myös jonglöörata samalla. Bobin tavoin hän on jo nuorella iällä kohdannut tähteyden ja kuuluisuuden ja kaiken mitä ne tuovat mukanaan. Joten hän pystyi tuomaan rooliin näkemystä hyvin monella tasolla. Hänen luonteessaan on samaa elohopeamaista leikkisyyttä kuin Bobissa. Tällaisessa roolissa ei ole kyse imitoinnista tai mimiikasta. Minun kannaltani kyse on harmonian löytämisestä oman persoonan ja esittämäsi henkilön väliltä kultaisella keskitiellä, jolloin peliin tulee näyttelemisen ammattitaitoa pelkän matkimisen sijaan. Suorituksen arvo ei ole siinä, kuinka hyvin toistaa Bobin maneereja, vaan siinä kuinka kaivaa sisästään jotain aitoa ja sielukasta.
– Vaadin Timmyltä paljon. Hänen oli opeteltava yli 40 laulua, esitettävä ne ja samalla pysyttävä hahmossa ja näytellä. Kyse ei siis ollut vain siitä, että kysyin osaako hän laulun. Kysymys kuului: osaatko laulaa laulun, opitko soittamaan sen kitaralla ja pystytkö tekemään sen kuin Bob Dylan samalla, kun välität taustalla olevaa romanttista jännitettä tai muuta kohtauksessa meneillään olevaa tunnetta?
Uutta oppimassa
Tutkittuaan roolihahmoaan muistelmien ja muiden lähdemateriaalien kautta Barbaro soitti jo yli 80-vuotiaalle laulajalle ja lauluntekijälle.
– Oli hyvin kaunis ja tunteellinen hetki kuulla hänen äänensä. Hän sanoi toivoneensakin, että jossain vaiheessa olisin yhteydessä. Seuraavana päivänä esitin kuvauksissa Don’t Think Twice -kappaleen, se oli ensimmäinen kerta, kun lauloin hänen kappalettaan roolihahmossani. Se on vaikea kappale, vaikea soittaa. Opettelin kitaransoittoa vuoden ilman aikaisempaa kokemusta! Eri ottojen myötä aloin tuntea jonkin vapautuvan sisälläni, ja tuntui kuin kaikki tutkimustyöni olisi hänen kanssaan puhumisen myötä kehittynyt hahmon ymmärtämiseksi. Vaikka en ollut pyytänyt lupaa esittää häntä, eikä hän sellaisesta puhunutkaan, tuntuu kuin olisin alkanut tehdä esiintymiseen liittyviä valintoja Baezina.
– En soittanut ja lauloin lähinnä suihkussa, ja yritin astua folkin kuningattareksi julistetun naisen saappaisiin! Opettelin soittoa YouTubesta ja etsin hänen esiintymisensä avainelementtejä. Hänellä on tasainen vibraatto, hän laulaa hyvin korkeassa sävellajissa. Koe-esiintymisessä minun oli alennettava asteikkoa parikin pykälää. Sain loistavan valmentajan, jonka avulla opin laulamaan aikaisempaa korkeammalta. Se ja kitaransoiton opettelu nielaisivat elämäni joksikin aikaa. Kuljetin kitaraa jatkuvasti mukanani ja näppäilin sitä pitääkseni yllä sormitusta ja hänen tapaansa näppäillä kieliä. Tunnettujen folk-kappaleiden opiskelu hänen sovituksinaan vaati valtavasti pikkutarkkojen juttujen opettelemista, harjoittelua ja toistoa.
– Tajusin miten upeaa on pystyä laulamaan ja soittamaan, esittämään kappaleita muille ja miten erityistä täytyy olla, kun pystyy itse kirjoittamaan ja säveltämään lauluja. Kun sitten pääsin esittämään niitä toisen ihmisen kanssa, joka myös oli opetellut laulamaan ja soittamaan ja esiintymään tiettynä hahmona, oli maagista luottaa toisen osaamiseen ja täydentää sitä omallaan. Timothéen kanssa laulaminen ja soittaminen oli ehkä tähänastisen urani kohokohta, Barbaro intoilee.
Ei pelkkä discografia
Elokuvan hahmoilla on jo oma fanikuntansa, mutta Barbaro toivoo elokuvan rohkaisevan laajemminkin.
– Folk-skenessä kuka tahansa saattoi tarttua kitaraan ja ryhtyä laulamaan. Toivottavasti elokuva rohkaisee joitakin ryhtymään musiikintekijöiksi ja ehkä joitakin lauluntekijöitä miettimään laulujensa sisältöä. Rakkauslaulut ovat kauniita, mutta lauluilla voi sanoa paljon myös elämästä ja yhteiskunnasta.
Ennen kaikkea A Complete Unknown on kertomus taiteilijasta ja siitä, saako hän siihen mahdollisuuden yhteisössä, ja onko hänellä lupa muuttua.
– Vai onko hän fanien omaisuutta? Barbaro pohtii. – Fanitus on siunaus ja kirous, koska se pitää yllä kiinnostusta projektia kohtaan, mutta toisaalta fanit voivat olla hyvinkin tiukkoja. James totesi, että se pätee jopa fiktiivisiin hahmoihin, sen hän oppi Loganista. Sen myötä tulee painetta tehdä asiat ”oikein”, mutta ei niin oikein, että kaikki rosot ja inhimillisyys katoaa.
James Mangold kertoo miten suhtautui tapahtumien tiukkaan aikajanaan.
– Minulle tärkeintä oli missä ja milloin tapahtumilla, paikoilla ja henkilöillä oli merkitystä ja milloin ei. Joskus jokin ihmisten välinen juttu tai asioiden kehittyminen tapahtuu kolmen eri konsertin myötä kolmessa eri paikassa. Elokuvallisesti siitä tulee liian raskasta, ei kaikkea voi näyttää sellaisena kuin se oikeasti tapahtui.
– Jos sille tielle lähdetään, niin en minä oikeasti tiedä missä Bob huoneessaan istui tai seisoi jotain laulua kirjoittaessaan. Eikä tietäisi Bobkaan, jos sitä häneltä kysyisin. Huone kyllä on tarkka kopio hänen asunnostaan ja lavastesänky on kirjaimellisesti hänen ja Sylvien sängyn paikalla. Rakensimme huoneiston valokuvien ja muun sellaisen perusteella. Kaikki hahmojen vaatteita myöten on pikkutarkasti toisinnettu. Mutta joissain asioissa on pakko ottaa taiteellisia vapauksia.
Tietyissä asioissa Mangoldkin halusi olla tarkka.
– Laulut ovat kronologisessa järjestyksessä. Duetto oli todellinen, mutta laulettiinko se siinä konsertissa? Todennäköisesti ei, minusta se tapahtui toisessa konsertissa pari kuukautta myöhemmin. Mutta moisesta nillittäminen on minusta vain ärsyttävää paskanjauhantaa. Olisiko parempi, että jätän jonkin lauluesityksen pois, koska se ei tapahtunut siinä tärkeässä konsertissa, jonka olen valinnut mukaan?
– Mutta tämä nyt on vain minun mielipiteeni. En käy elokuvissa tehdäkseni faktojen tsekkausta. Elokuvat ovat muita medioita parempia yleisön viemisessä maailmaansa ja siihen, miltä tuntuu elää siellä. Immersio, tunnelma… niiden suhteen yritimme toteuttaa kaiken mahdollisimman oikein, aidosti ja pikkutarkasti. Mutta en ikinä vähentäisi kohtauksen painoarvoa trivian vuoksi.
– Uskoakseni maailmassa on kokonainen ihmisjoukko, joka saa iloa elämäänsä sellaisten ”virheiden” löytämisestä ja niiden julkistamisesta. Mikä minä olen kieltämään heiltä sitä? Kutsuttakoon niitä easter egg -ominaisuuksiksi, joista he voivat tuohtua: ”Itse asiassa, Bob ei ikinä blaa blaa blaa.” Mangold nauraa.
Yksityinen muusa
Joan Baezin ohella Bob Dylaniin vaikutti toinenkin nainen. Vaikka Elle Fanningin esittämä Sylvie Russo ei tee lauluja, hänellä oli Dylanin uran kannalta merkittävä vaikutus.
– Sylvie opetti Dylanille poliittista aktivismia ja tietoutta kansalaisoikeuksista, sodista ja massatuhoaseista, joten ne löysivät tiensä hänen musiikkiinsa hänen kauttaan, Mangold selostaa.
– Hän tietysti kirjoitti laulunsa itse, mutta hän päätyi siihen maailmaan, koska asui yhdessä nuoren naisen kanssa, joka keräsi lehtileikkeitä eri aiheista, hyökkäyksistä afroamerikkalaisia ihmisiä vastaan, lynkkauksista. Sylvie teki vapaaehtoistyötä tasa-arvon edistämiseksi. On vaikea kuvitella, että The Lonesome Death of Hattie Carroll tai Blowin’ in the Wind olisivat syntyneet, jos hän ei joka päivä olisi kotona kuullut Sylvien kokemista tai kuulemista asioista.
Fanning huomauttaa, että vaikka Sylvie Russo on keksitty nimi, hahmo on todellinen.
– Sylvie on Bobin tyttöystävä Suze Rotolo eri nimellä. Se muutettiin, koska Bob luki käsikirjoituksen ja puhui paljon Jimin kanssa, ja se oli asia, jonka hän halusi muuttaa. Rotolo oli hyvin yksityinen ihminen, mihin elokuvassakin viitattiin. Hän ei halunnut julkisuuteen, ja nyt kun hän on kuollut, se oli vain oikein. En itse päässyt juttelemaan Bobin kanssa enkä tiedä onko hän nähnyt elokuvaa. Jos hän jonain päivänä sen katsoo, toivon pystyneeni vangitsemaan heidän ensirakkautensa olemuksen, sillä se oli hyvin arvokas asia Bobille. Ensirakkaudet eivät ehkä kestä, mutta ne säilyvät sydämessä.
– Suze kirjoitti kirjan, muistelman A Freewheelin’ Time, josta sain paljon informaatiota heidän suhteestaan. Itse asiassa kohtauksia kirjasta on mukana sellaisenaan. Hänen tarinansa on hyvin aito elokuvan suureen kaareen verrattuna. Päivämääriä on muutettu, eikä hän ollut Newportissa vuonna 1965, mutta heidän riitelynsä ja asiat, joita he jakoivat, ovat tosia.
– Sylvie haastaa Dylania pitkin elokuvaa etsimään kuka hän oikeasti on. Näemme [Dylanin oikean nimen] Robert Zimmermanin kirjekuoressa ja hän puhuu sirkuksesta ja niin edelleen. Sylvie haluaa vain päästä miehen juurille, selvittää kuka hän on sisimmässään, häntä ei kiinnosta roolit. Se ehkä on heidän tuhonsa, mutta Sylvie näkee hänen bluffinsa läpi, vaikka sietääkin melko paljon paskapuhetta.
Kaunis loppu on uuden alku
Fanning oli tehnyt Chalamet’n kanssa Woody Allen -elokuvan A Rainy Day in New York, ja hänen oli ollut tarkoitus näytellä myös Mangoldin ohjaamassa elokuvassa vuosia aikaisemmin.
– Siitä ei silloin tullut mitään, mutta hän muisti minut niiltä ajoilta ja pyysi mukaan tähän. Olin hulluna Dylaniin, minulla oli hänen jullarinsa seinällä, joten uskon kanavoineeni sitä myös elokuvaan.
Näyttelijän näkökulmasta on eroa oikean ja kuvitteellisen henkilön esittämisessä.
– Oikea ihminen ja oikeat tapahtumat tuovat mukanaan enemmän vastuuta. Sitä lähestyy hieman erilaisella herkkyydellä, niille haluaa tuoda oikeutta. Toisaalta, Jim on tehnyt Walk the Linen, hän on ennenkin luonut elokuvia todellisten henkilöiden ympärille. Hän myös osaa auttaa näyttelijää, koska hän ei tahdo, että jäämme jonkinlaisen karikatyyrin tai imitaation vangiksi. Siinä Timmy onnistui mainiosta, hetkeäkään ei ajattele, että hän on jonkinlainen kopio. Hän loi ihan oman version Dylanista, jossa näkyy myös häntä itseään. Sen vuoksi elokuva tuntuu aidolta ja toimii niin hyvin. Siitä oppii asioita Dylanista, mutta se ei ole syntymästä kuolemaan -elämäkerta. Se on pieni viipale aikaa, jolloin hän koskettaa tiettyjä ihmisiä matkallaan.
– Sylvie myös tavallaan toimii katsojan silminä elokuvan tarinassa. Hän on ”oikea” ihminen, hän ei ole laulaja, hän ei ole osa sitä skeneä. Hän on vain tavallinen ihminen ja sitä kautta yleisön näkökulma. Hän näki kuka Dylan oli ja rakasti häntä ennen kuin tästä tuli kuuluisa. Ja hän jätti Dylanin huolimatta maineesta ja kunniasta.
– Pitkin elokuvaa juuri Sylvie haastaa Dylania. Hän on se tukipilari, jonka luokse taiteilija aina palaa, vaikka kamppaileekin ollakseen vapaa ja yrittää karistaa erilaisia lokerointeja ja vastaavia luovia kahleita. Siksi oli ihana lukea viimeinen kohtaus ja näytellä sitä. Sylvie on se viimeinen palanen, josta Dylanin on päästettävä irti voidakseen täysin kääntää selkänsä entiselle ja suunnata kohti elämänsä seuraavaa vaihetta. Siirtyminen sähköön, pelkästään se, vaikka hän edelleen lauloi folk-lauluja, oli niin valtava ilmiö, että se muutti musiikkia ikiajoiksi. Sitä varten hänen on päästävä irti Sylviasta ja Sylvian on päästettävä hänet menemään.
Se on Fanningin suosikkikohtaus elokuvassa.
– Rakastin riitelykohtausta asunnossa, tunsin itseni hyvin vapaaksi. Sylvie on juuri lähdössä Italiaan ja kehottaa Dylania laulamaan enemmän omia laulujaan muiden tunnetuksi tekemien kappaleiden sijaan. Erityisesti rakastin viimeistä yhteistä kohtaustamme. Välillämme on aita, joka on vertauskuva kaikelle, mitä välissämme oli. Koko se kuvauspäivä oli hyvin erityinen, hetki oli todella kolahtanut minuun käsikirjoituksessa. Minulla ei ollut mitään instrumenttia, en päässyt laulamaan elokuvassa. Ainut työkaluni oli ihmisten välinen yhteys, jonka loimme Timmyn kanssa elokuvaa tehdessä.
– Halusin tehdä kohtaukselle oikeutta, sillä se on hyvin katkeransuloinen. Sylvien on päästettävä irti Dylanista, jotta tämä pääsee eteenpäin luomaan itsestään sitä taiteilijaa, joka hänestä on tulossa. Se on monin tavoin myös kohtaus, jossa Sylvie lopulta iskee jalkansa maahan ja uhmaa miestä, joka on moneen otteeseen jyrännyt hänet. Aina hän on palannut tämän luo, mutta nyt hän saanut tarpeeksi. Rakastin lautasten pyörittämiseen liittyvää vertausta. Sylvie kuvaa Dylania mieheksi, joka saa pitää lautasia pyörimässä tikun nokassa. Esiintyjälle se varmaan on hauskaa, mutta ei ole hauskaa olla lautanen.
– Se oli niin kauniisti kirjoitettu, voisin sanoa että jopa ikoninen erokohtaus. Kuin Bette Davis -elokuva Uusien tähtien alla, jota he olivat olleet katsomassa. Se oli kirjoitettu sisälle elokuvaan, mutta en ollut ikinä nähnyt sitä. Niinpä katsoin se omissa oloissani ennen treffikohtaustamme. Savukeviittaus yhdisti kohtaukset hyvin elegantilla tavalla.
Fanning näkee elokuvassa samoja asioita, jotka saavat hänet jatkamaan tarinoiden kertomista.
– Haluan yllättää itseäni. Elokuva kertoo taiteilijan oikeudesta muutokseen ja kehitykseen. Itse olen esiintynyt elokuvissa kaksivuotiaasta, joten tiedän, että muutos on pakollista, sitä ei voi estää tai pysäyttää, Fanning nauraa.
– Minua ajaa juuri halu kehittyä ja muuttua, saada inspiraatiota uusista asioista ja tehdä asioita, joita en ole aikaisemmin tehnyt. Näyttelin aikaisemmin tänä vuonna teatterissa Broadwaylla, tämän lisäksi olen kuvannut kolmea muutakin elokuvaa. Tämä vuosi on ollut hyvin tärkeä henkilökohtaisen kasvuni kannalta monellakin tavalla. Pitkäaikaisena Dylan-fanina uskon myöhemmin muistelevani tätä aikaa hyvin merkityksellisenä hetkenä elämässäni ja urallani. Bobin tavoin haluan muuttua ja toivon ihmisten voivan hyväksyä sen. Kukaan ei halua joutua lokeroon.
Teksti: Jouni Vikman. Kuvat: Searchlight Pictures.
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.