Yksi asia on selvää: Yorgos Lanthimosista oli niin hauska tehdä Poor Things, että hän ei voinut lopettaa leikkimistä ja värväsi samoja näyttelijöitä kolmeen lyhyttarinaan, jotka ovat hauskoja ja täysin epäasiallisia. Se on Lanthimosille välityö, ei yhtä vaikuttava kuin edeltäjänsä, mutta se on hauska ja Jesse Plemons palkittiin vihdoinkin täysin ansiosta parhaana näyttelijänä.
Joku menettää sormen, jonkun täytyy joutua auto-onnettomuuteen – oikeasti, hänen täytyy – Willem Dafoe koikkelehtii Speedoissa. Joku väitti elokuvaa unohdettavaksi. Ei niillä Speedoilla. Kukaan ei unohda niitä ihan heti.
Palkinto parhaasta avauskohtauksesta menee Rungano Nyonille – hänen päähenkilönsä Shula ajelee yössä, fiilistelee musiikkia absurdissa asussa, joka huutaa David Bowieta. Hän pysähtyy, koska keskellä tietä on ruumis. Se kuuluu Shulan sedälle, jota kaikki jumaloivat. Absurdina komediana kännisen serkun tverkatessa Shulan auton edessä alkava tarina muuttuu pian synkäksi kertomukseksi vuosikymmeniä jatkuneesta väkivallasta ja hiljaisuudesta.
Shulan perhe on aina suojellut syyllistä eikä koskaan tämän uhreja. Nyoni leikittelee realismilla ja fantasialla, mutta hänen elokuvaansa ei koskaan lakkaa uskomasta. Se on valitettavasti turhankin tunnistettava tarina.
Tiedätte homman nimen – pitkäaikainen pari päättää erota. Paitsi ettette tiedä, koska toisilleen kiljumisen ja satunnaisten muukalaisten iskemisen sijaan he päättävät pitää suloiset erojuhlat. ”Miksi juhlistaisimme vain alkuja emmekä loppuja?” he perustelevat ällistyneille ystävilleen. Viehättävä, lämmin komedia rakastaa kaikkia hahmojaan ja on hyvin woodyallenmainen näiden keskustellessa paitsi tunteistaan myös kirjallisuudesta ja elokuvista.
Jonás Trueba tekee elokuvia tuntemistaan aiheista tuntemiensa ihmisten kanssa (mukaan lukien hänen Oscar-voittaja isänsä Fernando), ja hyvin pian katsojakin haluaa tutustua näihin.
On vaikea olla pitämättä Sean Bakerista, mutta miksi kukaan yrittäisikään. Hänellä riittää myötätuntoa synkimmissäkin tarinoissaan ja hänen Kultaisen palmun voittajansa on synkkä. Se on myös erittäin hauska. Sen tähti on Mikey Madison Anina, seksityöläisenä, joka saa elää oman Pretty Woman -fantasiansa kiitos venäläisoligarkin nuoren pojan. Vapautensa viimeisinä hetkinä tämä kapinoi viimeisen kerran ja nai Anin Vegasissa.
Pian pojan vanhempien armenialaiskorstot koputtavat ovea kartanossa, jota hän ei omista, mutta Ani aikoo taistella unelmaelämänsä puolesta. Tai minkä tahansa unelman puolesta, sillä Baker, seksityöläisten pitkäaikainen liittolain, kertoo aina unelmoijista.
Sanaton animaatio kissasta, joka yrittää selvitä maailmaansa nopeasti ahmivasta tulvasta, on helmi. Ehkä osittain, koska se on niin yksinkertainen, mutta toteutus on uskomattoman sulavaa. Kissa päätyy sekalaisen seurakunnan kansoittamaan veneeseen, ja se, vesisika, koira, lemuri ja sihteerilintu käyvät läpi kokonaisia keskusteluja, jotka katsoja jotenkin ihmeessä ymmärtää täysin.
Flow on melankolinen, jopa surullinen, ja ihmisten totaalinen puute hieman ahdistaa. Ohjaaja Gints Zilbalodis sanoo halunneensa tehdä elokuvan kaikille, kuten Studio Ghibli. Hän onnistui, tästä tulee ajaton.
Kukaan ei tee elokuvia kuten Jia Zhangke, todellinen auteur niin paljon kuin sanan käyttöä vihaankin. Silti tämä yllättää. Se alkaa kuin sanaton, musiikintäyteinen ja dokumentinomainen eepos, joka tarkastelee modernin Kiinan viimeisimpiä vuosikymmeniä, mutta muuttuu sitten melko simppeliksi ja hellyyttäväksi rakkaustarinaksi.
Upean Zhao Taon esittämä nainen etsii hänet tylysti hylännyttä rakastajaansa. Lopetuksella on jotain tekemistä Lyhyt onni -elokuvan kanssa hillityllä mutta sammumasta kieltäytyvällä rakkaudellaan. On sääli, että elokuva jäi näyttävämpien teosten varjoon.
Jacques Audiardin elokuvia on mahdotonta ennakoida. Ranskalaisohjaaja on jo kertonut cowboysta (Sistersin veljekset), tamilipakolaisista (Dheepan) ja hekumallisista pariisilaisista (Pariisi, 13. kaupunginosa), ja ne ovat vain hänen viimeisimmät elokuvansa! Nyt hän on tehnyt musikaalin – musikaalin! – armottomasta meksikolaisen kartellin johtajasta, joka unelmoi jonakin päivänä voivansa viimein tulla naiseksi Zoe Saldañan esittämän kunnianhimoisen asianajajan avulla.
Mukana on myös Selena Gomez huumepomon rouvana, lauluja vaginaplastiasta (plus rhinoplastiasta ja laryngoplastiasta) ja maan monista desaparecidosista. The Substancen kanssa tämä tekisi täydellisen hullun double featuren, mutta mukana on myös hellyyttä.
Aivan festivaalin lopussa esitetty elokuva oli jäädä minulta väliin, mikä olisi ollut vahinko, sillä yllättävä Grand Prix -voittaja on puhdasta nautintoa. Se on yksinkertainen tarina Mumbaissa rakkautta ja yhteyttä etsivistä sairaanhoitajista, jotka muodostava ystävyyksiä, paljastavat salaisuuksia ja kokevat herkkiä hetkiä turvassa valvovilta silmiltä.
Festivaalikankailla oli tänä vuonna paljon väkivaltaa, joten suopeutta osasi arvostaa. Samoin mahtailun täydellistä puutetta, sillä jokin elokuvassa vain tuntuu aidolta. Payal Kapadia sai tunteja ikuisuudelta tuntuvan tapahtuman loppuun laskevat, turtuneet katsojat tuntemaan taas jotain. Se jos mikä on vaikuttavaa.
Cannes-hitin tunnistaa siitä, että Nordic Partyssä voi kuulla kahden ihmisen kiistelevän siitä niin kiivaasti, että on syntyä käsikähmä. Monet kiistelivät tästä kauhusta, jossa Demi Moore tekee niin uskaliaan roolin, että sitä on välillä vaikea katsoa. Se on pöhkö, se on eksplisiittinen, se saa ihmiset peittämään silmänsä useampaankin otteeseen.
Coralie Fargeat toisti Julia Ducournaun Titane-urotyön tekemällä jotain uskomattoman typerää ja silti uskomattoman koskettavaa, koska taistelu nuorena ja nättinä hinnalla millä hyvänsä pysymisestä on niin ajankohtainen. Siltikin Moore myönsi, että elokuva oudosta tuotteesta, joka auttaa tulemaan parhaaksi versioksi itsestään auttoi myös hyväksymään omaa itseään. Arvailen, että se pitää paikkansa monen muunkin kohdalla.
Okei, tämä ei ehkä ole hienostunein valinta, mutta ei ole mitään hauskempaa kuin odottaa sitä yhtä hyvää elokuvaan, jonka Nicolas Cage tekee vuosittain. Kaiken roskan keskellä on ollut Mandy, Pig ja Dream Scenario. Nyt on myös The Surfer, jossa Nicolas yrittää – kyllä – lainelautailla. Mutta ranta, jolla hän lapsena kävi, ei enää kuulu hänelle. Hän on ulkopuolinen, luuseri, ja ranta kuuluu ”vain paikallisille”, kertoo hänelle todella ärsyttävä joukko, joka nöyryyttää miestä hänen teini-ikäisen poikansa edessä. Nic ei moista hyväksy ja leiriytyy lähistölle, auringon paahteeseen, ja vaikuttaa pian siltä kuin olisi menettämässä järkensä.
Hän myös löytää kuolleen rotan kohtauksessa, joka sai minut nauramaan ääneen niin, että saatoin säikyttää joitakin kanssakatsojia. ”Sitä kuolleen rotan juttua ei oikeastaan ollut käsikirjoituksessa”, kertoi minulle myöhemmin ohjaaja Lorcan Finnegan, jonka Vivarium on myös mainio. ”Nic kiintyi siihen kovasti ja tykkäsi pitää sitä taskussaan.” Mikä ikoni!
Pahnanpohjimmaisena: vanhat mestarit
David Cronenberg, joka toi Cannesiin uskomattoman avuttoman draaman The Shrouds, välttyy juuri ja juuri erikoismaininnalta, sillä palkinto jaetaan Francis Ford Coppolan ja Kevin Costnerin kesken.
Kumpikin kuuluisa, jopa legendaarinen elokuvantekijä toi Cannesiin intohimoprojektinsa, joihin olivat käyttäneet vuosikymmeniä: Megalopolis ja Horizon. On helppo nähdä, miksi tekeminen on kestänyt niin kauan, koska ne ovat molemmat kamalia.
Omilla tavoillaan, toki. Horizon on vain pitkästyttävä ja tuskastuttavan vanhanaikainen. On kuin Costner olisi unohtanut mikä on tehnyt hänen länkkäreistään – tai vain Yellowstonesta – niin viihdyttäviä. Megalopolis on halvan näköinen, eeppisessä mittakaavassa sotkuinen hullutus mieheltä, joka selvästi ei ole kuullut sanaa ”ei” pitkään aikaan. Shia LaBeouf juoksentelee toogassa, Adam Driver siteeraa Hamletia ja kömpelöiden efektien lomassa on myös ikävän misogynistinen pohjavire.
The Guardian -lehden raportointi kaaoksesta kuvauksissa ja Coppolan halusta suudella avustajia ja pyytää heitä istumaan syliinsä ei auta, mutta valkokankaalle on päätynyt materiaali on muutenkin väsyttävää ja epämiellyttävää. Monet halusivat pitää elokuvasta niin paljon, että melkein saivat itsensä vakuutettua siitä, ettei ”se nyt niin kamala ole”. Älkää uskoko heitä, se on.
Marta Bałaga
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.
