– Saimme elokuvan valmiiksi vasta kaksi viikkoa sitten, George Miller kertoo, mikä kuulostaa hullulta. – Siksi nämä suosionosoitukset olivat paras ääni, jonka olen ikinä kuullut. Olipa ilahduttava näytös. En osaa selittää näiden elokuvien suosiota, mutta jos olisi pakko ehdottaa jotain, niin veikkaisin, että ne ovat onnistuneet olemaan jollain tavalla vertauskuvallisia. Ensimmäistä Mad Maxia kutsuttiin ”länkkäriksi renkailla”. Japanissa hahmoa kutsuttiin samuraiksi.
Furiosa: A Mad Max Saga on jo hitti – ainakin Cannesissa, missä tekijätiimi on ällikällä lyöty myrskyisästä vastaanotosta. (”Minulla on vain kaksi sanaa: ’sähköinen’ ja ’hyytelö’”, myönsi Tom Burke.) Mutta kuten kuvausten aikaisen draaman riivaaman Fury Roadin tapauksessa, sen toimimisesta ei edelleenkään voinut olla varma.
– Mietin, olenko hullu, Miller toteaa. – En koskaan ajatellut tekeväni toista Mad Maxia, ja tämän on jo viidenteni. Haluaisin ajatella, että opin edelleen. Fury Road tapahtuu kahden päivän ja kolmen yön aikana, tämä saaga kattaa 18 vuotta. Oli erilaista näyttää lapsen kasvamista äärimmäisessä maailmassa myyttiseksi soturiksi.
Soturia näyttelee esiosassa Anya Taylor-Joy, joka peri roolin Charlize Theronilta.
– Georgelle oli tärkeää, että heittäytyisin rooliin niin täysillä kuin pystyn. Mutta silloinkin oli joku, joka oli testannut vesiä aikaisemmin ja näytti, miten se tehdään. Se ei ollut aggressiivinen ympäristö vaan ennemmin ”Olet rakas, pystyt tähän.” Hitsi, miten rakastan näitä stunttyyppejä. Ehdottomasti parasta sakkia kuvauspaikalla, Taylor-Joy julistaa.
– Furiosassa oli mukana ihmisiä, jotka olivat jääneet eläkkeelle, mutta palasivat töihin Georgen vuoksi!
– Niin minäkin tein! Miller lisää nauraen. – Olen edelleen utelias. En vain siitä, miten kertoa tarinoita vaan miksi. Meidät on viritetty tarinoita varten. Emme voi olla tempautumatta mukaan niiden aaltoon.
Furiosassa on väkivaltaa, koko sen maailma rakentuu väkivallalle, mutta siinä on myös huumoria. Kiitos siitä kuuluu pitkälti Chris Hemsworthille ja yhdelle hänen uransa hulluimmista rooleista.
– Iso johtotähteni töissä on leikkisyys. Sen pitäisi olla hauskaa. Hahmossani on pahiksen persoonallisuus, mutta halusin löytää myös inhimillisyyttä ja ripotella sekaa haavoittuvuuden hetkiä. Hänelläkin on traumaattinen menneisyys. Hän on yrittänyt selviytyä hyvin brutaalissa ympäristössä. Huumori voi tuudittaa väärään turvallisuuden tunteeseen, joten kun jotain väkivaltaista tapahtuu, se yllättää.
Myös Miller tuntuu ymmärtävän leikkisyyden päälle. Niin hänen uransakin tavallaan alkoi.
– Kun tulin Yhdysvaltoihin ja sanoin olevani australialainen (”Australian”), minulta kysyttiin: ”Osaatko englantia?” He luulivat minua itävaltalaiseksi (”Austrian”).
– Kasvoin maaseutukaupungissa aikana, jolloin ajanvietettä tarjosivat vain koulu, sarjakuvat ja lauantain matineanäytökset. Elokuvateatteri oli meille kuin katedraali. Lopun ajasta leikimme elokuvissa näkemämme perusteella, toistimme niiden tapahtumia, maalasimme roskaämpäreitä ja esitimme ritareita. Teen edelleen hyvin samanlaista hommaa.
Toki hänen työkalunsa ovat kokeneet merkittävän päivityksen.
– Elokuva kehittyy ja muuttuu jatkuvasti, erityisesti teknologisella rintamalla. Se ohjaa elokuvantekemistäni. Kaiken edellä on tarina, sitten mietitään millaisilla työkaluilla se voidaan kertoa.
Hänen viimeisimpänsä on spektaakkeli, jossa ”jokainen asu on hahmon jatketta”.
– Kaiken on tarkoitus tehdä tästä maailmasta syvempää ja rikkaampaa. Mikään ei ole mukana vahingossa. Miten se menikään? ”Älyllinen, filosofinen rock’n’roll-ooppera.” Luulen, että vihdoin ymmärrän mitä se tarkoitti, Taylor-Joy toteaa.
Mikä tietysti johtaa hyvin yksinkertaiseen kysymykseen: ”George Miller, tuleeko vielä lisää?”
– Siellä on ehdottomasti vielä muita tarinoita. Mutta odotan ja katson, miten asiat menevät.
Marta Bałaga
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.
