Viime vuosi oli kotimaisen elokuvan suurta juhlaa, kun Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet ja Tia Kouvon Mummola keräsivät palkintoja ympäri maailmaa. Tämä vuosi on ollut toistaiseksi hiljaisempaa, eikä esimerkiksi Berliinin elokuvafestivaaleille valittu yhtään suomalaista elokuvaa.
Suomi näkyi juuri päättyneessä Berlinalessa lähinnä sattumalta. Parhaan käsikirjoituspalkinnon saaneessa Matthias Glasnerin ohjaamassa ja aivan erinomaisessa perhedraamassa Sterben (Dying) on kohtaus, jossa yksi tarinan päähenkilöistä herää bileillan jäljiltä latvialaisen hotellin aamiaispöydästä ja samaisessa pöydässä nauttii suomea puhuva perhe aamiaistaan. Kolmetuntinen mutta vauhdilla etenevä, pirullisen hauska ja koskettava Sterben muistuttaa toista lähes kolmituntista saksalaisdraamaa, Maria Aden ohjaamaa Isäni Toni Erdmannia (2016).
Parhaan ohjaajapalkinnon napanneessa ja useamman maan yhteistuotantona valmistuneessa Pepessä on alussa kohtaus, jossa helikopteri lentää taivaalla ja sen pohjaan on teipattu Suomen lippu. Pepe on outo elokuva, sillä se kertoo nyt jo edesmenneen huumeparoni Pablo Escobarin virtahevoista. Escobar hommasi mailleen Kolumbiaan 70-luvulla neljä hippoa Afrikasta. Nyt niiden määrä on kasvanut lähes kahteensataan. Elokuvan näkökulma on matalalta mörisevän virtahepo Pepen, sen ainoan, joka on koskaan tapettu Etelä-Amerikassa!
Berlinale Special -sarjassa esitettiin kanadalaisen Atom Egoyanin ohjaama kummallinen oopperamaailmaan sijoittuva draama Seven Veils, jossa Karita Mattila vilahtaa muutaman kerran. Elokuvan varsinaisessa pääosassa on Amanda Seyfried, joka työstää näyttämölle uudenlaista tulkintaa päättömän miehen oopperasta Salomesta. Panoraama-sarjassa nähtiin puolestaan tanskalaisen Birgitte Stærmosen sodan vaikutuksista siviilien elämään kertova seurantadokumentti Afterwar, jonka osarahoittajana on ollut Suomen elokuvasäätiö.
Berlinalessa palkinnot jakaa kansainvälinen jury, jonka presidenttinä toimi tänä vuonna kenialaismeksikolainen näyttelijä Lupita Nyong‘o (Black Panther). Muut jäsenet olivat amerikkalainen ohjaajanäyttelijä Brady Corbet, kiinalainen ohjaaja Ann Hui, saksalainen ohjaaja Christian Petzold, espanjalainen ohjaaja Albert Serra, italialainen näyttelijä Jasmine Trinca ja ukrainalainen kirjailija Oksana Zabuzhko.
Jokainen kilpasarjan elokuva voi voittaa ainoastaan yhden palkinnon ja siksi mukaan mahtui todella erikoisia voittajia. Ja outoja olivat monet tämänkin vuoden palkituista, kuten Juryn erikoispalkinnon saanut eteläkorealaisen Hong Sang-soon ohjaama Yeohaengjaui pilyo (A Traveler’s Needs). Sen pääosassa nähdään Isabelle Huppert, joka oli myös festivaalin vieraana. Epämääräisiä zoomauksia sisältävä elokuva näyttää siltä kuin se olisi kuvattu nopeasti kännykkäkameralla. Jo kolmatta kertaa Hong Sang-soon kanssa yhteistyötä tekevä Huppert näyttelee Koreassa asuvaa naista, joka juo tiuhaan tahtiin makgeollia, alkoholipitoista sameaa viiniä ja opettaa kahdelle korealaiselle ranskaa.
Itseäni homma hieman hymyilytti, mutta aasialaisyleisö oli kuulemma mylvinyt naurusta. Outo oli myös toinen juryn erikoispalkinnon saaja, ranskalaisen aina yhtä ihmeellisiä elokuvia työstävän Bruno Dumontin scifi-elokuva L’ Empire (The Empire). Kuulin siitä niin murhaavia arviota, että peruutin lippuni näytökseen, ei olisi pitänyt.
Festivaalin pääpalkinnon, Kultaisen karhun voitti ranskalais-senegalilainen elokuvantekijä ja näyttelijä Mati Diop dokumenttielokuvallaan Dahomey. Myös viime vuonna Kultaisen karhun voitti dokumenttielokuva, Nicolas Philibertin ohjaama Sur l’Adamant (On the Adamant). Vain 69 minuuttia kestävä Dahomey kuvaa siirtomaavallan aikaisten ranskalaisten Dahomeystä (nykyisin Benin) ryöstämien historiallisten aarteiden palautusta Pariisista takaisin kotimaahansa. Esineitä pakataan, esineitä lennätetään ja esineitä puretaan, mutta juuri muuta kuvassa ei tapahdu. Diopin ohjaama Atlantique voitti Cannesin elokuvafestivaaleilla 2019 Juryn erikoispalkinnon.
Parhaan pääosapalkinnon voitti Sebastian Stan elokuvasta A Different Man. Aaron Schimbergin ohjaama, todella mielenkiintoinen ja yllättävä draama kertoo miehestä (Stan), joka elää aivan mukavaa elämää, vaikka hänen kasvonsa ovat rajusti epämuodostuneet. Erikoisen lääkityksen avulla hänen kasvonsa muuttuvat tavallisiksi mutta muutoksen seuraukset hänen elämäänsä ovat hämmentävät. Kasvot elokuvassa eivät ole maski, vaan erikoisen näköistä miestä näyttelee Adam Pearson, joka nähtiin myös festivaalin vieraana.
A Different Manin naispääosassa on norjalainen Renate Reinsve. Hän on noussut The Worst Person in the World -elokuvan ja siitä Cannesissa parhaan näyttelijäpalkinnon 2021 voiton myötä todella suosituksi näyttelijäksi. Reinsve nähtiin myös toisessa Berlinalen kilpasarjassa esitetyssä elokuvassa, italialaisen Piero Messinan ohjaamassa ajatuksia herättävässä scifi-tarinassa Another End. Tulevaisuudessa kuolleet ihmiset voidaan simuloida takaisin elämään, jotta omaiset voisivat jättää jäähyväiset kaikessa rauhassa. Sen muissa osissa nähdään Gael García Bernal, Bérénice Bejo sekä Olivia Williams.
Parhaan hopeisen karhun sivuosasta sai Emily Watson Tim Mielantsin ohjaamasta irlantilaisbelgialaisesta elokuvasta Small Things Like These.
Hopeinen karhu erinomaisesta taiteellisuudesta annettiin itävaltalaiselle Martin Gschlachtille Des Teufels Bad (The Devil’s Bath) -elokuvan kuvauksesta. 1800-luvun alkuun vievä ankea ja julma tarina kertoo metsässä asuvasta uskonnollisesta yhteisöstä, jolle itsemurha on murhaa pahempi asia. Vakuuttavassa pääosassa on muusikkonakin (Soap&Skin) tunnettu Anja Plaschg.
Festivaalin juhlakalu oli tänä vuonna elämäntyöstään palkittu Martin Scorsese ja lehdistötila pursui odotetusti innokkaita toimittajia. Viime vuonna homman hoiti hienosti Steven Spielberg, ja molempien ikämiesten jutustelukin liikkui aika samoissa sfääreissä. Moni toimittaja yritti päästä ääneen, jotta saisi edes sen kuuluisan 15 sekuntia yhteisaikaa legendan kanssa, ja tilanne muuttui pöhköjen kysymysten myötä paikoitellen tahattomaksi komediaksi.
Hulvattomin hetki koettiin, kun bulgarialaistoimittaja halusi improvisoida Jack Nicholsonin roolihahmon puhetta elokuvassa The Departed (2006). Yleisön vahvasta vastustuksesta huolimatta kuulimme katkelman omalaatuisella aksentilla lausuttua epäselvää dialogia, jolle sentään Scorsese kohteliaasti hymyili.
Katso alta kuvagalleria.
Teksti ja kuvat: Timo Kuismin
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.