5. Ammutaanhan hevosiakin
Ammutaanhan hevosiakin on raskassoutuisuudessaan tyypillinen aikansa lapsi vaikka kurkottaakin ajallisesti muutaman vuosikymmenen päähän menneisyyteen. Silti se on edelleen yksi hienoimpia kuvauksia siitä, miten taloudellisesti vaikeina aikoina ensimmäisenä maailmasta häviää ihmisarvo. Se on myös valitettavan ajankohtainen osoittaessaan, ettei teennäisen draaman varaan rakentuva tosi-tv-mentaliteetti ole uusi ilmiö.
Elokuva sijoittuu 1930-luvun Yhdysvaltoihin, jossa talouslaman koetteleman maan viihdykkeenä toimivat henkensä kaupaksi laittavat ihmiset. Vielä maksukykyisten ihmisten iloksi järjestettiin tanssimaratoneja, joissa epätoivoiset parit yrittivät pienen rahapalkkion toivossa pysyä pystyssä, hereillä tai yleensä hengissä kauemmin kuin kilpailevat parit. Yleisö seurasi julmaa peliä voittajan selviämistä odottaen – mutta jokaisesta dramaattisesta tappiosta nauttien.
Jane Fondan ja Michael Sarrazinin Gloria ja Robert muodostavat sattumalta yhden pareista. Kova kisa saa kummankin löytämään itsestään puolia, joista ei aikaisemmin tiennyt, ja samalla havaitsemaan, miten tyhjiä he ovat ihmisinä.
4. Vihan hedelmät
1930-luvulla sadattuhannet ihmiset kokivat tuplaiskun Yhdysvalloissa. Vuosien alkeellinen, maaperästä kaiken irtiottava maanviljelys aiheutti pitkän kuivuuden seurauksena hedelmällisen mullan katoamisen taivaan tuuliin. Pölymyrskyt tuhosivat satojatuhansia neliökilometrejä viljelysmaata useissa osavaltioissa. Kun samaan aikaan osui Wall Streetin pörssikriisi, ei rahaa herunut mistään ja viljelijät menettivät maatilansa pankeille.
Kokonaiset perhekunnat lähtivät kotikonnuiltaan kohti Kalifornian vehreiksi mainostettuja kunnaita, joilta jokainen löytäisi töitä. Yhdestä tällaisesta perheestä kertoo John Steinbeckin aikanaan kiistelty, sittemmin kiitetty kirja Vihan hedelmät (1939), jonka mestariohjaaja John Ford filmasi tuoreeltaan. Filmiversio tosin eroaa varsinkin jälkipuoliskollaan melkoisesti alkuteoksesta. Siinä missä Steinbeck kuvasi yhteiskunnan murenemista ja uuden kollektiivin löytymistä yksilöiden valaistumisen kautta, Fordin versio oli kaikesta kurjuudesta huolimatta optimistisempi ja uskoi Yhdysvaltoihin yhteiskuntana.
Ehkä juuri siitä syystä elokuva juhli Oscar-gaalassa, kun Ford voitti ohjaajapokaalin ja Jane Darwell sivuosa-Oscarin perheen äitihahmona. Jane Fondan isä Henry Fonda sai pääosaehdokkuuden ja elokuva oli ehdolla myös parhaan elokuvan, leikkauksen, äänityksen ja sovitetun käsikirjoituksen kategorioissa.
3. Polkupyörävaras
Usein yhdeksi maailman parhaista elokuvista julistettu Polkupyörävaras on eurooppalainen vastakappale japanilaiselle Kulkukoiralle. Kummassakin fyysisestä esineestä tulee symboli sodasta toipuvan, rikkoutuneen yhteiskunnan keskellä tapahtuvasta eloonjäämiskamppailusta ja toivosta paremmasta tulevaisuudesta. Kulkukoirassa se oli taskuvarkaan pihistämä virka-ase, Polkupyörävarkaassa elannolle välttämätön kulkuväline.
Työtön Antonio (Lamberto Maggiorani) on joutunut panttaamaan omaisuuttaan elättääkseen perheensä. Kun hän saa työtä julisteiden liimaajana, hänen on liikkuvaa työtä varten saatava takaisin polkupyöränsä. Niinpä vaimo panttaa kaikkein pyhimmän, hienot häälakanat, ja pyörä haetaan panttilainaamosta. Pian varas kuitenkin vie elintärkeän liikkumisvälineen. Loppuelokuva kertoo varkaan etsinnästä ja sitä seuraavista tapahtumista.
Polkupyörävaras on toisen maailmansodan jälkeisen realismia hakeneen elokuvasuuntauksen avainteoksia, ja siinä esiintyvät näyttelijät eivät olleet ammattilaisia; pääosaa esittänyt Maggioranikin oli tehdastyöläinen. Tulevaisuuden suhteen pessimistinen elokuva esittää, miten vanhempien vastoinkäymiset lannistavat myös seuraavien sukupolvien toivon.
2. Nykyaika
Nykyaikaa voisi päällisin puolin pitää liian hauskana masentavimpien lamaelokuvien joukkoon. Sen kuvaus teollisen vallankumouksen jälkimainingeissa pyristelevien ihmisten kohtaloista ei kuitenkaan ole kevyttä tavaraa, vaikka piikit onkin kätketty huumorin silkkipaperin alle. Vielä masentavammaksi nerokkaan elokuvan tekee, että sen kamalimmatkin teemat ovat tuttuja nykyäänkin.
Charles Chaplinin klassinen komedia kuvaa aikaa, joka on tehnyt tehokkuudesta pakkomielteen. Sen uhriksi jääneet työntekijät yrittävät pysyä tahdissa mielenterveytensä uhallakin joutuen kirjaimellisestikin koneiden rattaisiin. Yhteiskunta sysää armotta syrjään – vankilaan, sairaalaan, lastenkotiin – kenet tahansa vääränä materiaalina pitämänsä. Samainen yhteiskunta säännöillään ja niitä toteuttavan virkavallan välityksellä estää yksilöä toteuttamasta omaa elämäänsä sillä tavalla kuin hän itse näkee hyväksi.
Nykyaika on totta kai erinomaisen hauska ja kaikesta huolimatta optimistinenkin elokuva, mutta silti se paikoitellen edelleen myös kylmää sydäntä. Elokuva oli erään aikakauden loppu Chaplinin alter egon, jo vuonna 1914 ensiesiintymisensä tehneen pienen kulkurin kävellessä sen päätteeksi poispäin kamerasta ja yleisöstä. Vaikka Chaplinin tuplarooli vuoden 1940 Diktaattorissa osin muistuttaa kulkuria, ei hahmoa nähty enää koskaan uusissa elokuvissa.
1. Tulikärpästen hauta
Tulikärpästen hauta on alun perin Akiyuki Nosakan omaelämäkerrallinen kirja, jonka hän kirjoitti vuonna 1967 anteeksipyyntönä pikkusiskolleen. Siihen perustuva Ghibli-studion animaatio on yksi kauneimmista, surullisimmista ja yksinkertaisesti parhaista koskaan tehdyistä elokuvista. Suomi-dvd:n ikäraja on 11, mutta vanhempien kannattaa harkita tarkkaan, kuinka nuorille lapsille sen näyttävät.
Elokuva kertoo sisaruksista, isoveli Seitasta ja pikkusisko Setsukosta, jotka kokevat kovia Japanissa toisen maailmansodan loppuvaiheilla ja sen jälkeen. Japanin häviö on jo lähes varma ja liittoutuneet pommittavat maata armotta. Seitan ja Setsukon äiti kuolee yrittäessään suojaan tulipommeilta, ja lapset joutuvat sukulaistädin hoiviin. Maassa, jossa kaikesta alkaa olla pulaa, lasten keskinäiseksi lohdutukseksi harrastama ilottelu tulkitaan välinpitämättömyydeksi ja ylpeys kiittämättömyydeksi.
Sodan hävinneen maan ja sen asukkaiden ajautuessa yhä huonompaan taloudelliseen jamaan Seitan ja Setsukon on pelottavan helppo pudota yhteiskunnan heiveröisen turvaverkon läpi. Pikku hiljaa lapset ajautuvat yhä pahempaan umpikujaan kykenemättä löytämään ulospääsyä, tai lähes kenenkään pahemmin välittämättä.
Vaikka kaikki muut lamalistamme elokuvat – Polkupyörävarasta ehkä lukuun ottamatta – ovat varsinaisia ilopillereitä Tulikärpästen hautaan verrattuna, on animaation lapsillakin valoisat hetkensä. Myös lasten rakkaus toisiaan kohtaan on kuvattu kauniisti. Se saa kaiken muun tuntumaan vieläkin sydäntäsärkevämmältä.