William Tell kertoo Wilhelm Tellistä, jolla nimellä legendaarinen Sveitsin historian hahmo on perinteisesti tunnettu Suomessa. Jostain syystä elokuvan englanninkielisen nimen ”käännös” on jäänyt tekemättä.
Moni suomalainenkin tosiaan tuntee legendan, jossa Tell joutuu ampumaan jousipyssyllä omenan poikansa pään päältä (ja monelle lienee tuttu myös hänestä kertovan näytelmän pohjalta tehdyn oopperan alkusoiton finaali, vaikka ei sitä nimetä osaisikaan). Kyseinen tapaus liittyy laajempaan, Sveitsin valtion syntyä ennakoivaan vapaustaisteluun 1300-luvun alussa.
Itävaltalainen miehitys ja mielivalta nostavat kapinahenkeä, ja Tellin joutuminen tukalaan tilanteeseen on elokuvassa viimeinen pisara, joka saa ämpärin tulvimaan yli. Tarkkasilmäisestä ja -kätisestä vuoriston maanviljelijästä tulee ikoni ja vapaustaistelun johtohahmo. Sotaa aikoinaan jo kokenut ja sen taakseen jättänyt periaatteen mies ei kuitenkaan lähde väkivallan tielle mielellään.
William Tell laajentaa Wilhelm Tellin jännittävän legenda-anekdootin osaksi historiallista elokuvaa vuoristokantonien yhdistymisestä sorron alla kohti Sveitsin kansallisvaltiota. Sitä ei kuitenkaan kannata ihan historiallisena dokumenttina pitää, sen verran taiteellisia vapauksia se ottaa tapahtumien ja todellistenkin henkilöhahmojen suhteen – alkaen siitä, ettei Wilhelm Tellin todellisuuskaan ole satavarma, sen verran paljon samantapaisia tarkka-ampujalegendoja kun Euroopassa on vuosisatojen kuluessa kerrottu.
Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Sveitsin syntytarina on kokonaisuutena kiinnostava, ja kun se sijoittuu Alppien henkeäsalpaaviin maisemiin, niin mikäpä sitä on valkokankaalta katsellessa. Valitettavasti Nick Hammin käsikirjoitus ja ohjaus ei ole yhtä näyttävää, mikä tuo tapahtumiin paikoin tv-elokuvan tuntua. Upeisiin maisemiin ja näyttävien linnoitusten yhteyteen lavastetut leirit vaikuttavat paikoin kesäteatterimaisilta.
Tunnelmaa korostaa se, että monikansallisessa näyttelijäkaartissa monille englanti ei ole äidinkieli. Jäykässä dialogissa se korostuu, niin taitavia näyttelijöitä kuin esimerkiksi Tell-pariskuntaa esittävät tanskalainen Claes Bang ja iranilaisranskalainen Golshifteh Farahani ovatkin. Sivuosiin sveitsiläiseksi ruhtinaaksi ja itävallan kuninkaaksi on saatu sellaisia isompia nimiä kuin Jonathan Pryce ja Ben Kingsley, mutta he ovat niin erillään toiminnallisesta pääjuonesta, että eivät paljon pysty sitä elävöittämään. Lisäksi Kingsleyn kuningas Albertin todellinen fyysinen vamma on korostettu sen verran häiriinnyttävästi, että se vie huomiota laatunäyttelijän cameolta.
Nick Hammin elokuvista muutama on saanut Suomessa dvd-levityksen ja vuoden 2004 pelottelu Godsend pääsi jopa valkokankaille. Episodilta se sai kaksi tähteä, ja sitä kutsuttiin kopiokokoelmaksi paremmista elokuvista. Vähän samaa fiilistä on William Tellistä, sillä sen tarina ja henkilöhahmot eivät kovin paljon yllätyksiä tarjoa vähänkin samantapaisia legendojen kuvituksia nähneille. Se käy kuitenkin kertakäyttöisestä viihdykkeestä, vaikka pituudesta olisi helposti voinut nipsaista vähintään puoli tuntia haahuilua ja lopun turha kiusoittelu jatko-osasta olisi voinut jäädä tekemättä.
Jouni Vikman
William Tell -elokuvan traileri
