True Detective – ja Black Mirror -sarjojakin ohjannut irlantilainen John Crowley tekee elämänmakuista ja humoristista draamaa. Saoirse Ronanin tähdittämä maahanmuuttajaelokuva Brooklyn (2015) sai kolme Oscar-ehdokkuutta. Teattereissa flopanneessa The Goldfinchissä (2019) nähtiin Hollywoodin kermaa aina Nicole Kidmanista ja Jeffrey Wrightista Ansel Elgortiin.
Crowleyn uusin elokuva on laatustudio A24:n tuottama We Live in Time, jota markkinoidaan hieman virheellisesti pelkkänä romanttisena komediana. Pohjimmiltaan kyse on Almutin (Florence Pugh) ja Tobiaksen (Andrew Garfield) arkkityyppisestä, epälineaarisesti etenevästä rakkaustarinasta, joka saa synkän traagisia piirteitä – taas niitä iänikuisia Oscar-baitteja, voisi kyynisempi todeta. Nick Paynen käsikirjoituksessa on kuitenkin juuri sopiva määrä mustaa brittihuumoria, ettei elokuva äidy liian melodramaattiseksi itkunvääntäjäksi tai siirappiseksi pusipusihalihali-kiemurteluksi.
Weetabix-firman (leffasta löytyy muuten melko räikeää ”piilo”mainontaa) edustaja Tobias on juuri eronnut vaimostaan ja haahuilee epähuomiossa mestarikeittiömestari Almutin auton alle. Tobias ei saa enää Almutia mielestään. Hän haluaa treffeille nuoren ja menevän naisen kanssa.
Romanssin alkutaival on melko karikkoista seilaamista suuntaan ja toiseen. Ihan aina eivät tulevaisuuden haaveetkaan osu yhteen. Itkua ja hampaiden kiristelyä on luvassa. Pariskunnan kymmenvuotisen matkan varrelle mahtuu monenlaista ylä- ja alamäkeä, syöpädiagnoosi raskaimpana vitsauksena ja oman lapsen unohtumaton syntymä huippuhetkenä.
We Live in Time käsittelee aikaa nimensä mukaisesti huolimatta elokuvan poikkeavasta epälineaarisesta rakenteesta. Meillä jokaisella on rajattu aikamme Telluksella, ja se miten sen käyttää hyväkseen, on kiinni henkilökohtaisista mieltymyksistä.
Almut haluaa elää spontaanisti hetkessä, ajan sykkeessä ja elämän pulssissa, tehdä merkityksellisiä asioita, joista jää jälki, kun taas Tobias on varovaisempi ja suunnitelmallisempi, tulevaisuutta ajatteleva realisti, jolle järjestys on kaikki kaikessa. He täydentävät toisiaan niin hyvässä kuin pahassa.
Ristiriidat ovat kuitenkin parisuhteen ydin. Elokuva käsittelee myös tätä puolta kohtalaisen syvällisesti, kun Almut päättää toimia oman päänsä mukaan viis veisaamatta perheestään.
Elokuvan erityisin piirre on juuri tarinan epälineaarisuus. Tarina kerrotaan kolmella eri aikatasolla, eri elämäntapahtumissa loikkien, eikä katsoja pysy niissä aina ihan täysin perässä. Toisaalta Crowley haluaa selvästi myös hämmentää katsojia, eivätkä kaikki valkokankaan tapahtumat välttämättä edes liity Tobiaksen ja Almutin suhteeseen, vaikka niin voisi olettaa.
Elokuvaa värittävät pienet ja vähän suuremmat twistit, joiden takia se on astetta kiinnostavampi Oscar-täkyksi. Näitä kierrepalloja ei voisi syöttää katsojille kronologisesti edeten. Huijausta tai ei, mutta ainakin aikajanan pilkkominen tekee muuten melko kaavamaisesta ja tutunoloisesta romanssista huomattavasti kiinnostavampaa ja jännittävämpää katsottavaa.
Käsikirjoitusta voisi kuvailla inhimilliseksi ja kivan nokkelaksi. Dialogi on luontevaa ja eläväistä. Pugh ja Garfield esittävät hahmojaan hartaudella, rakastaen: pariskunnan välisen räiskyvän henkilökemian voi aistia valkokankaalta. Hahmojen tunnelataus pysyy luonnollisena läpi elokuvan – ja jopa syvenee, kunhan tarinassa ryhdytään käsittelemään niitä synkempiä ja rankempia aiheita.
Pugh on erinomainen vahvojen mutta samalla hauraiden ja jollain lailla rikkinäisten naisten esittäjä. Eikä Garfieldkaan huono roolissaan ole, mutta kuten tuli jo todettua, Tobias jää ikävästi statistin rooliin Almutin dominoidessa kohtauksia.
Niko Ikonen
We Live in Time -elokuvan traileri
