Vanhempainilta (2024) alkaa kuvalla autosta, joka kiihdyttää maantietä tuhatta ja sataa. Päähenkilö Elisabeth (Renate Reinsve) ajaa ylinopeutta koululle. Laitoksesta on soitettu pikainen tapaaminen syynä hänen lapsensa käytös, johon pitäisi puuttua välittömästi. Asiasta ei ole selitetty sen enempää niin äidille kuin katsojallekaan. Lapsen opettaja Sunna (Thea Lambrechts Vaulen) vakuuttaa koulun rehtorille pystyvänsä käsittelemään tilanteen asiallisesti.
Tilanne ja tunnelma kuitenkin muuttuvat, kun toisen lapsen vanhemmat, Sarah (Ellen Dorrit Petersen) ja tämän aviomies Anders (Endre Hellestveit), näkevät tilanteen eri tavalla. Pian myös koulun rehtori Jarle (Øystein Røger) on mukana selvittämässä tapahtunutta.
Vanhempainilta on ilmiömäisen hyvin kuvattu ja käsikirjoitettu, sillä tavallisen koulun turvallinen ja iloinen ympäristö näyttää aavemaiselta koko elokuvan ajan. Tyhjät käytävät ja pimeät luokkahuoneet luovat katsojalle tunteen, ettei koulussa pitäisi olla eikä varsinkaan näin myöhään tilannetta selvittelemässä.
Elokuvan aavemaiseen tunnelmaan vaikuttaa myös värimaailma, joka on samalla harmaa mutta myös ruusunpunaisen verinen. Myös koulun kalustoa, kuten laserprojektoria ja pulpetteja, on käytetty kekseliäästi. Kaikki ympärillä olevat elementit tuntuvat kuluneilta ja aidoilta.
Elokuvassa on otettu vaikutteita Stanley Kubrickin Hohdosta (1980), erityisesti vessojen valaistuksessa ja suunnittelussa. Koulun eristäytyneisyys muusta maailmasta on luotu ällistyttävän hyvin – rakennuksen sijainti pysyy koko elokuvan ajan mysteerinä ja se tuntuu elävän täysin omaa elämäänsä.
Käsikirjoitus ja hahmokuvaus ovat erittäin harkittuja. Sarahin tunteeton ja kontrolloiva suhtautuminen tilanteeseen käy hyvin ilmi näyttelijän elekielestä, kun taas Elisabethin rauhallisuus mutta samalla henkisesti kuormittunut olemus herättää sympatiaa. Katsoja pysyy hänen puolellaan koko elokuvan ajan.
Näyttelijöiden kehollista ilmaisua tukee erittäin taidokas käsikirjoitus, josta myös vastaa ohjaaja Halfdann Ullmann Tødel. Monet sanamuodot ja etenkin lasten tilanteen käsittely reissuvihkon kautta ovat käsikirjoituksellisesti nerokkaita. Elisabethin tavoin myös katsojat kokevat elokuvan edetessä, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää – alakouluikäinen lapsi ei aina ymmärrä tiettyjen sanojen synonyymejä tai niiden merkitysten eroja.
Vaikka opettaja Sunna ja rehtori Jarle jäävät taka-alalle, he tuovat elokuvan loppupuolella esiin omia näkemyksiään ja myöntävät tilanteen olevan erittäin poikkeuksellinen. Etenkin Sunna on kirjoitettu taidokkaasti – hänen rankka työnsä herättää myötätuntoa, ja katsoja haluaisi hypätä valkokankaan läpi halaamaan häntä.
Rehtori taas yrittää vaikuttaa tärkeältä, mutta elokuvan loppupuolella hän tuntuu olevan paikalla enemmän manipuloinnin kohteena kuin edistämässä asian ratkaisemista. Ja manipulointia elokuvassa todella on – vielä viimeisessä kolmanneksessakin on vaikea hahmottaa, kuka on oikeassa ja mitä oikeasti on tapahtunut. Eli Vanhempainilta pitää katsojan terävillä kynsillään otteessaan koko kestonsa ajan.
Vanhempainilta on raskasta ja ahdistavaa katsottavaa. Vaikka elokuvan kolmas näytös tuntuu hieman laahaavalta ja ohjaajan taiteellinen ote saa vallan, kokonaisuus pysyy tasapainossa. Ainutlaatuinen ja painostava Vanhempainilta sopii sekä vanhemmille että opettajille, sillä se tarjoaa uusia näkökulmia liittyen lasten kasvatukseen ja koulun tärkeyteen.
Werneri Pihlajamäki
Vanhempainilta -elokuvan traileri
