Tulikärpäsiä puutarhassa pohdiskelee monia kiperiä teemoja amerikkalaisessa pikkukaupungissa, mutta mikään niistä ei saavuta tyydyttävää ratkaisua. Willem Dafoen ja Emily Watsonin ystävät saavat nauttia hyvistä roolitöistä ulkokohtaiseksi jäävässä ydinperheen ylistyksessä.
Rakkausromaanien kirjoittaja Michael Taylor (Ryan Reynolds) on palaamassa perhejuhliin pieneen keskiläntiseen kaupunkiin. Jo lentomatkan aikana lapsuuden painostavat muistot heräävät aiheuttaen ahdistusta. Tärkeimpänä syynä muistoihin on Michaelin isä Charles Taylor (Willem Dafoe), joka opettaa englantia paikallisessa yliopistossa tavoitellen tunnustusta kirjailijana sitä koskaan saavuttamatta.
Perhejuhla saa synkemmän käänteen, kun isä-Charles ja äiti-Lisa (Julia Roberts) joutuvat auto-onnettomuuteen. Michael majoittuu entiseen lapsuuden kotiinsa, jossa Lisan paljon nuorempi sisko Jane (Emily Watson) nykyään asuu yhdessä miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Vain muutamaa vuotta Michaelia vanhempi Jane-täti oli Michaelin henkireikä lannistavan isä-Charlesin ja poispäin katsovan äidin ikeen alla.
Michael joutuu kohtaamaan uudelleen isänsä, joka kohtelee häntä edelleen kuin lasta, jonka tasolle Michael myös taantuu. Niinpä hän kokee enemmän yhteenkuuluvuutta Janen lasten kanssa, kunnes hänen entinen vaimonsa Kelly (Carrie-Ann Moss) saapuu. Nyt ovat edessä taas aikuisuuden eteentuomat vaikeudet, jolloin myös välit isän kanssa voi selvittää uudelleen. Myös aikuisiällä opiskelemaan ryhtyneestä äidistä paljastuu uusia puolia.
Tulikärpäsiä puutarhassa on täyttä americanaa ja ydinperheen ylistystä pikkukaupunkeineen, piirakkakuppiloineen ja omakotitaloilla maalattuine aitoineen. Se yrittää puhutella monia teemoja: lapsuuden traumat, vanhempien odotukset, pettymykset, kasvukivut, perhe, rakastamisen vaikeus ja niin edelleen. Se on vuonna 2003 opiskelija-Oscarin lyhytelokuvallaan Jesus Henry Christ voittaneen Dennis Leen debyytti pitkän elokuvan ohjaana.
Tarina etenee rauhalliseen tahtiin antaen vaikutelman, että nyt pohditaan ja tarkkaan. Melkein voi kuulla, kun katsomossa kaikki kurtistavat kulmakarvojaan samaan aikaan. Tällaisia reunion-elokuvia on nähty paljonkin vuosien varrella, eikä Tulikärpäsiä puutarhassa nouse lähellekään esimerkiksi Lawrence Kasdanin Sisärenkaan (The Big Chill, 1983) tasoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Lee yrittää liian paljon. Hän tunkee tarinaansa liikaakin teemoja, mutta jättää niiden käsittelyn puolitiehen.
Kanadassa vuonna 1976 syntynyt Reynolds jää pääosassa etäiseksi, eikä Michaelin kohtalo juuri kiinnosta katsojaa. Sen sijaan Dafoe on loistava. Hän ei tee Charliesta ihmishirviötä, vaikka onkin isän otteissaan lähes natsi-tasoa. Samoin brittiläinen Watson (Breaking the Waves) on erinomainen. Matrixistä tuttu Moss on lähinnä täytettä, eikä jostain syystä aina ylistetty Roberts ole taaskaan puupökkelöä kummoisempi.
Tulikärpäsiä puutarhassa ei ole huono elokuva, mutta ei mitenkään kummoinenkaan. Niin, ja kyllä niitä tulikärpäsiäkin sentään nähdään.