Joku ilkeämielisempi voisi sanoa, että kotimaisesta pelistudio Housemarquesta tehty dokkari The Name of the Game edustaa juuri tällä hetkellä kovin trendikästä ilmiötä, jota toksiseksi maskuliinisuudeksi kutsutaan. Ei ole pitkä aika, kun eri pelistudioita ruvettiin syyttämään niin sanotusta bro-kulttuurista, eli studioiden väitetään olevan lähinnä vain seksististen keskenkasvuisten heteromiesten temmellyskenttiä, joihin ei naisia päästetä.
Väitteessä on jonkinlaista perää, sillä tietenkin vain naurettavat nörtit ja lapselliset äijät pelaavat vielä aikuisenakin jotain noloja pelejä – puhumattakaan siitä, että joku mukamas aikuinen niitä ryhtyisi tekemään. Lähdetään nyt kuitenkin siitä, että globaalisti pelimarkkinoilla tahkottiin vuonna 2017 rahaa noin 110 miljardia dollaria. Pelibisnes on jättimäinen teollisuuden ala, jossa pyörii järjettömiä summia, joten tietenkin se kiinnostaa bisnesmiehiä ja aivan varmasti myös naisia. Ja kuka sitä nyt oikeasti edes haluaisi täysin aikuistua? Se se vasta olisikin todella noloa.
Kuten kaikki luovat alat, niin myös peliala on kuin jonkinlainen wannabe-rokkitähtien ja egoistien hiekkalaatikko. Elokuva ei siis oikeastaan edes kerro, miten Housemarquen tiimi teki dokkarin keskiössä olevan Nex Machina -nimisen pelin, vaan näyttää kuinka projektin johtaja Harry Krueger, markkinointijohtaja Mikael Haveri ja yhteisövastaava Tommaso De Benetti dokaavat, tapaavat ihmisiä ympäri maailman, juovat vähän lisää, saunovat perseet paljaina ja kiroilevat aivan helvetisti. Välillä uhkaa koko studiokin mennä konkurssiin, sillä ei pelinteko aivan vaivatonta ole.
Sivuhahmona nähdään legendaarinen arcade-pelien kehittäjä Eugene Jarvis, joka on aikoinaan rakentanut sellaiset klassikkopelit kuin Defender (1981) ja Robotron: 2084 (1982). Jarvis innostuu Housemarquen uudesta pelistä, mutta kun projekti venyy ja venyy, myös hänen mielenkiintonsa lopahtaa. Samalla studion ahdinko syvenee ja jopa henkilöstöä täytyy karsia. Nex Machina voi kuitenkin mullistaa koko studion tulevaisuuden.
The Name of the Gamea voi verrata johonkin kasarin rokkibändistä tehtyyn dokkariin, jossa päähahmot bailaavat ankarasti ja samalla yrittävät päästä kuuluisuuteen. Uusi peli on aina riskisijoitus, joten paineita on pakko päästellä alkoholihuuruissa, ettei pää laukea – tai ehkä se on vain suomalainen tapa? Samalla työntekijät ajetaan suoranaiseen orjuuteen, sillä pelialalla ylityöt ovat ennemminkin normi kuin poikkeus. Työntekijät paahtavat pienellä palkalla sairaita työtunteja, eikä näitä rivikoodareita edes esitellä dokkarissa.
Ehkä The Name of the Game pitäisi katsoa jonkinlaisena varoituksena, ettei kukaan hullu oikeasti lähtisi tuhoamaan kehoaan ja mieltään pelibisnekseen. Samalla se on kuitenkin kiehtova tarina tuhottoman kalliista projektista, jota ei oikeastaan edes suunnitella kunnolla vaan tehdään täysin fiilispohjalta. Tuotanto on täysin kaoottinen ja järjetön. Ehkä ne bro-kulttuurihaukut ovatkin täysin totta: Housemarque vaikuttaa dokkarin perusteella olevan wannabe-rokkitähtien hiekkalaatikko vailla varsinaista tulevaisuuden suunnittelua. Eikä studiolla myöskään nähdä monta naista töissä.
The Name of the Game -elokuvan traileri
