Muistan sen hetken, kun löysin Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin englanninkieliset Teenage Mutant Ninja Turtles -sarjikset jostain Helsingin divarista joskus 1980-luvun lopulla. Mutanttikilpikonnien piirrostyyli oli upea. Kuvat olivat rajuja ja rankkoja. En tainnut ymmärtää niistä juuri mitään, mutta tiesin löytäneeni jotain suurta. Sitten tulivat animaatiot, lelut ja Nintendo-pelit. Olin fani jonkin aikaa, kunnes löysin Marvelit ja DC:n.
Pidin hurjasti sekä kasarisarjasta että vuonna 1990 julkaistusta animaatioelokuvasta, mutta muistaakseni kakkososa oli jo heikompi. En ole varma olenko edes nähnyt kolmosta. Vuoden 2007 TMNT-leffa on tainnut mennä kokonaan ohi, mutta pidin Michael Bayn vuonna 2014 ensi-iltansa saaneesta leffasta. Löysin sisältäni sen pienen fanipojan, joka joskus rakasti näitä omituisia teinimutantteja. Bayn kakkosleffa julkaistiin vuonna 2016 ja se oli iso pettymys. Innostukseni laantui taas. En siis todellakaan kiljahdellut riemusta, kun Seth Rogenin ja kumppaneiden uusi elokuva julkistettiin muutama vuosi sitten.
Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on animaatioleffa, joka on lainannut visuaaliseen ulkonäköönsä huomattavan paljon Spider-Verse-elokuvilta mutta sekoittaa siihen sopivasti stop-motion-tyyliä, jotta se ei tuntuisi halvalta kopiolta. Mutant Mayhem on muutenkin huomattavasti rosoisempi, likaisempi ja asenteellisempi kuin Sonyn Hämis-animaatiot.
Jeff Rowe on ohjannut elokuvan omansa sekä Rogenin, Evan Goldbergin, Dan Hernandezin ja Benji Samitin käsikirjoituksen pohjalta. Usein näin monta käsikirjoittajaa sekoittaa vaan pakkaa, mutta tämähän on oikein toimiva pläjäys. TMNT: Mutant Mayhem on hauska, vauhdikas, kantaaottava, kekseliäs ja myös populaarikulttuurin metatasoilla operoiva tehopaketti.
Syntytarinat ovat lähes aina pakkopullaa. Myös Mutant Mayhem on syntytarina, mutta yllättäen se toimii. Eli kaiken alussa oli tiedemiesnörtti Baxter Stockman, joka rakasti eläimiä ja vihasi ihmisiä. Hän kehitti mutageenin, jonka avulla eläimet ja hyönteiset muuttuvat supervoimaisiksi olennoiksi. Erinäisten tapahtumien jälkeen mönjää päätyy viemäriin, jonne neljä vauvakilpparia on hylätty. Rottavanhus (ääniroolissa Jackie Chan, suomeksi Antti Pääkkönen) törmää vihreisiin vauveleihin sattumalta ja päättää ottaa ne huostaansa.
Seikkailu käynnistyy, kun Michelangelo (Shamon Brown Jr. / Waltteri Helisalo), Leonardo (Nicolas Cantu / Tommi Bäckman), Raphael (Brady Noon / Vilppu Uusitalo) ja Donatello (Micah Abbey / Jeremy Kiberu) ovat kasvaneet teini-ikäisiksi. Ihmismaailmaan halajavat hylkiökilpparit kaipaavat vauhtia elämäänsä, vaikka heidän isänsä Splinter on opettanut lapsilleen, että ihmiset ovat hirviöitä, jotka haluavat tuhota kaiken erilaisuuden.
Superfly (Ice Cube / Arttu Wiskari) ryöstää samalla huippukehittyneitä koneita rakentaakseen jotain suurta. Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat haluavat ryhtyä sankareiksi ainoan ihmistuttavansa April O’Neilin (Ayo Edebiri / Yasmine Yamajako) avustuksella, joten he lähtevät selvittämään näitä rikoksia. Ehkä ihmiset muuttavat lopulta asenteensa heitä kohtaan?
Mutant Mayhemin sanoma on selkeä: erilaisuus on voimavara, eikä taakka. Ennakkoluulot ruokkivat negatiivisia tunteita, eikä sellaisia ajatuksia tulisi vaalia. Elokuva osoittaa pahuuden, jossain määrin myös tietynlaisen ilkeyden, syntyvän kollektiivisesti (miettikää esimerkiksi Frankensteinin hirviön tarinaa), eikä välttämättä aina yksilötasolla. Moraalikaan ei ole varsinaisesti mustavalkoinen käsite vaan siihen mahtuu kokonainen spektri harmaan eri sävyjä.
Mutant Mayhem on yllättävän hyvä elokuva. Tässä on kerrankin oikein tehty reboot, eikä mikään puolivillainen rahastus. Rogen ja kumppanit ovat selvästi TMNT-faneja. Rakkaus hahmoja kohtaan välittyy kaikesta tekemisestä. Ja onhan se siistiä nähdä Jackie Chan käyttämässä taas erilaisia arkisia esineitä aseinaan – olkoonkin se sitten pelkkää tietokoneanimaatiota.
Niko Ikonen
Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem -elokuvan traileri
