Perhe voi olla paljon moninaisempi käsite kuin konservatiivien vaalima ydinperhe. Siihen voi kuulua ihmisiä monesta eri sukupolvesta, sisarpuolia, uusioperheen mukanaan tuomia uusia ihmisiä – jopa lemmikit lasketaan kuuluvaksi perheeseen. Joskus läheiset ystävät luetaan niin kutsuttuun laajennettuun perheeseen.
Kolmekymppisille kaksosille Jennalle (Henna Tanskanen) ja Jonille (Lauri Tanskanen) selviää, että nuorempana heidän isänsä (Ove Grundström) on asunut Islannissa, jossa hänellä oli perhe ja sitä myötä heillä on myös sisarpuoli Jóna (Elin Petersdottir). Tarina alkaa, kun Jenna ja Joni saapuvat Reykjavikiin tapaamaan uutta sisartaan. Taiteilijana Jenna haluaa dokumentoida päiväkirjamaisesti heidän uuden tiensä, ja kameran läsnäolo tehdään katsojalle tiettäväksi. Dokumentaarinen kärpäsenä katossa -kuvaustyyli säilyy läpi elokuvan, vaikka Jenna ei olisikaan mukana kohtauksissa.
Vuosien mittaan tapahtuu paljon: tulee rakastumisia, lapsia, uusia parisuhteita, pettämisiä, eroja jne. Alkuun Jenna kokee suurta henkistä sisaruutta Jònan kanssa, mutta dynamiikka muuttuu ja vaihtelee. Välillä Joni ja Jòna lähentyvät ja Jenna kokee siitä mustasukkaisuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta. Mutta mikään kuvio ei ole kiveen hakattua, sillä koko ajan elämä menee eteenpäin.
Mukaan on tuotu tosielämän tapahtumia. Vuoden 2016 jalkapallon EM-kisojen innostus Islannissa on väkevästi mukana. Juristina työskentelevää Jónaa hiillostetaan muutaman vuoden takaisista Panama-papereista, mikä johtaa uuteen tarinalinjaan. Henna Tanskasen raskaus ja lapsen saanti on mukana. Samoin kuin Jonin syöpädiagnoosi, joka tosielämässä tuli Lauri Tanskasen eteen. Todellisuudessa Henna ja Lauri eivät sentään ole kaksosia vaan aviopari.
Sisaruksia on kuvattu kaikkiaan seitsemän vuoden aikana. Tekotapa muistuttaa kovasti Richard Linklaterin Boyhoodia (2014), jossa nuoren pojan varttumista varhaiseen aikuisuuteen jopa 12 vuoden ajan.
Koska elokuvaa on kuvattu näin pitkän ajan, on sen käsikirjoitus elänyt koko prosessin ajan. Käsikirjoituksesta vastaa Työryhmä Eddan lapset, jossa ovat mukana ainakin ohjaaja Saara Cantell, kuvaaja Marita Hällfors ja äänisuunnittelija Sami Kiiski. Se että tarina vie Suomen ohella Islantiin ja sikäläisen pääosaroolin tekee nimenomaan islantilais-suomalainen Elin Petersdotter, on luontevaa ottaen huomioon Cantellin ja Petersdotterin yhteisen pitkän yhteistyöhistorian, joka on alkanut lastenelokuvasta Unna ja Nuuk vuodelta 2006.
Ohjaajana Saara Cantell on taitava luomaan tunnelmia ja todentuntuista kemiaa näyttelijöidensä välille. Tarinankertojana hän on sujuva, ja hän saa kohtaukset soljumaan. Sisarusten tekotapa on varmasti ollut vaativaa ja on edellyttänyt kaikilta siihen osallistuneilta pitkäaikaista sitoutumista.
Hahmojen keskinäiset suhteet on esitetty kiinnostavasti, mutta väkisinkin elokuvan suuri kaari jää turhan hajanaiseksi. Välillä tarina juuttuu joutokäynnille. Kun elokuvaa on kuvattu pieninä palasina vuosien ajan, tulevat jotkut sen tapahtumat katsojalle varottamatta yllätyksenä. Toisaalta jotkut sen hahmot käyvät vain kääntymässä pikaisesti tuomatta tarinaan lisää syvyyttä.
Hannu Liekso
Sisarukset -elokuvan traileri
