”Suurten voimien mukana tulee suuri vastuu”, on yhtä Marvelin tunnetuinta supersankaria, Spider-Mania ohjaava motto. Voimien tilalle voisi laittaa myös menestyksen, sillä MCU:n Black Panther -elokuvien myötä ohjaaja-käsikirjoittaja Ryan Coogler sai käytännössä vapaat kädet ja avoimen sekin Sinners-uutuuttaan varten.
Kun ohjaaja pääsee vapaasti toteuttamaan unelmaprojektiaan, on aina riski, että mopo lähtee käsistä ja lopputulos on vain kallis epäonnistuminen, joka torppaa uraa pitkäksikin aikaa. Hyviä esimerkkejä pelkästään 2020-luvulta ovat vaikkapa Kevin Costnerin Horizon ja Damien Chazellen Babylon. Costner sentään pisti peliin omat rahansa – samoin kuin Francis Ford Coppola Megalopolisin tapauksessa.
Vaikka mikään tuosta kolmikosta ei ollut budjetiltaan aivan jättimäinen, mikään niistä ei myöskään päässyt lähellekään omilleen pääsemistä. Isoin kolaus lienee kuitenkin ollut tekijöiden arvostelukykyyn kohdistuva luoton hupeneminen. Ryan Cooglerin Sinners voisi hyvinkin liittyä niiden joukkoon.
Se ei kuitenkaan ole vain huono asia. Ok, Megalopolis on lähes katselukelvoton sekasotku, mutta Horizon ja Babylon ottivat rohkeasti riskejä ja osin onnistuivat niissä. Molempia toki myös vihataan, mutta etenkin Chazellen Babylonilla on intohimoisia puolustajia – minä siinä joukossa. Sinners rinnastuu parhaiten ehkä juuri siihen.
Mainittakoon, että Sinners kuuluu äkkikäänteissään elokuviin, joista nauttii sitä paremmin mitä vähemmän niistä tietää etukäteen. Jos ei halua juonipaljastuksia, kannattaa lopettaa lukeminen tähän. Eikä muuten kannata katsoa elokuvan traileriakaan, jossa studio pilaa yllätyksiä katsojalta.
Eletään 1930-luvun alkupuolta, kun Chicagon irlantilaisia ja italialaisia valkoisia rikollisjärjestöjä tarpeeksi vedätettyään Millerin kaksosveljekset katsovat parhaaksi palata kotiseuduille syvään etelään. Vaikka orjuus on lakkautettu, mustat työskentelevät edelleen puuvillapelloilla ja henki on herkässä, jos valkoista katsoo vähänkin vinoon. Mutta toisaalta veljesten mukaan suurkaupungit ovat vain plantaaseja, joissa on isoja taloja.
Kaksoset haluavat perustaa paikkakunnalle tanssikapakan ja värväävät paikallisia henkilökunnaksi ja muusikoiksi. Jälkimmäisten myötä käytännössä yhdeksi elokuvan henkilöistä muodostuu musiikki, erityisesti blues. Ludwig Göranson on jälleen luonut Cooglerille mainion äänimaailman, ja on harmi, ettei elokuvassa esitettyjen laulujen sanoja ole käännetty muun dialogin tavoin. Sinners ei ehkä ole musikaali (mutta ei kyllä siitä kovin kauaskaan jää!), mutta sen kappaleet syventävät tarinaa ja hahmoja.
Sinners ottaakin häkellyttävän askeleen Babylonin orgiat mieleen tuovassa kohtauksessa, jossa musiikki rikkoon menneen ja tulevaisuuden väliset ajan muurit. Se julistaa pokkana, että mustien musiikki on aitoa ja luovaa vuosikymmenestä tai -sadasta riippumatta, ja valkoinen koreografioitu folkpop vain kalpeaa kopiota, joka kuitenkin orjuuttajien tapaan imee kroppansa ja mielensä peliin panevien sielun ja elämän.
Mistä päästäänkin sitten seuraavaan yllätyskäännökseen, joka myös hämmentää katsojaa, kun alkaa jäädä epäselväksi, ketkä lopulta ovat oikeassa: vapautta musiikin kautta etsivät vai moisen synniksi julistavat tahot. Joka tapauksessa veri lentää kaaressa ja ruumiita alkaa tulla yhä kiihtyvällä tahdilla. Synkät voimat yrittävät saada syntiset tajuamaan, että hyvää ei voi saavuttaa, mutta pahuutta vastaan voi taistella pahuudella.
Sinnersin näyttelijät ja näyttelijöiden ohjaus loistavat. Michael B. Jordan sukeltaa anteeksi pyytelemättä kaksoshahmojensa nahkoihin, Jack O’Connoll on hyytävä ihmishirviö, Wunfi Mosaku hieno tapaus perinteisiä voimia tuntevana, taakse jätettynä rakastettuna, ja Hailee Steinfeld hehkuu identiteettiään hakevana hormonipommina. Elokuvan ehdoton löytö on kuitenkin aivan uusi tulokas, nuorta mutta bluesin hallitsevaa Sammieta näyttelevä Miles Caton.
Sinnersistä on helppo pitää, jos sen käsittelemät lajityypit vähänkin kiinnostavat. Siinä on lopputeksteihin asti mainio tunnelma. Coogler vain vaivaa aineksista niin paksua pullaa, että se alkaa tarttua kitalakeen. Jossain vaiheessa käy vähän kuin Babylonissa, eikä katsoja enää ole ihan varma, hihitteleekö joissakin hetkissä elokuvan kanssa vai elokuvalle. Varsinkin lopun aikaloikan yhteydessä alkaa jo epäillä, että koko hoito on ollut Cooglerille vain iso vitsi, sen verran pahasti aikakauden estetiikka vetää mattoa aikaisemmin tapahtuneen vaikuttavuudelta.
Aivan lopputekstien lopussa on vielä yksi pieni lisäkohtaus, joka ei välttämättä tuo tarinaan mitään lisää, vaikka saattaakin olla kaiken lähtökohta…
Jouni Vikman