Ruotsin suurimpiin ohjaajakykyihin kuuluvan Roy Anderssonin odotettu uutuus on kuin komediallinen jatko seitsemän vuoden takaiselle Toisen kerroksen lauluja -elokuvalle: hauska, melankolinen ja vapauttava mosaiikki ihmisenä olemisen keveydestä ja raskaudesta.
Ruotsin omaperäisimpiin elokuvantekijöihin kuuluvan Roy Anderssonin uutuus muistuttaa esteettiseltä tyyliltään ja kerronnaltaan synkkää Toisen kerroksen lauluja (2000). Sisällöllisesti Sinä elävä on kuitenkin hauskempi ja elämänmyönteisempi, hylkäämättä silti ohjaajan herkullista ja kuivakkaanilkeää huumorintajua.
Tutuista maalauksellisesti asetelluista yhden otoksen kohtauksista muodostuva elokuva kertoo nimensä mukaisesti meistä, ihmisistä. Anderssonin mukaan kyseessä on tragikomedia tai koominen tragedia, miten sen nyt haluaa ottaa. Elokuvan alussa mies herää vuoteestaan, kääntyy kohti kameraa ja kertoo nähneensä painajaista. Alkaako elokuva oikeasti tästä, vai onko sillä edes alkua, jää tarkoituksellisen epäselväksi. Andersson pilkkoo ajan ja paikan kappaleiksi, yhdistellen niitä tarkkaan ja harkitusti, mutta vailla kronologista päämäärää. Eikä se ole tarpeenkaan, sillä Anderssonin universumissa konventionaalinen lineaarinen kerronta menettää merkityksensä.
Siinä missä Anderssonin päätyöksi laskettava Toisen kerroksen lauluja on lyyrinen kuvaus nykyihmisen ahdistuksesta, angsteista ja turvattomuudesta, on Sinä elävä lähes slapstickin muotoon puettu komedia ihmisen pienuudesta, kurjuudesta ja ihanuudesta. Myös kohtausten määrä on kasvanut. Kun Toisen kerroksen lauluja koostui 46:esta kohtauksesta, on niitä tällä kertaa peräti 57.
Anderssonin taiteellinen lähestymistapa ei ole muuttunut. Ohjaajan omistaman Studio 24:n hermeettisessä ja tekijänsä tiukasti kontrolloimassa maailmassa syntyneet ”taulut” hehkuvat samaa monokromaattista ja kelmeästi valaistua kauneutta kuin edellisessä, sävyltään harmaammassa filmissä. Mitään ei ole tälläkään kertaa lisätty jälkikäteen, vaan kaikki mitä kuvassa nähdään, on oikeasti luotu kameran eteen viimeistä yksityiskohtaa myöten. Andersson on viimeisiä ohjaajia maailmassa, jonka ”kädenjälkeä” voi todella kutsua kädenjäljeksi.
Syntynyt lopputulos kuvaa ihmisyyden hetkiä, triviaaleja ja merkityksellisiä, juovuttavalla selvänäköisyydellä, paljastaen niiden inhimillisyyden sillä tragikoomisella tavalla, joka edustaa niin keskeisesti Roy Anderssonia.
Kun ihmiselon mitättömimmätkin hetket nostetaan kehystettyinä ja puhdistettuina seinälle, muuttuvat ne pikku hiljaa täysin absurdeista rauhoittavasti itsestäänselviksi. Jälleen kerran Andersson onnistuu kuvaamaan maailmaa ja paikkaamme siinä tavalla, joka on yhtä aikaa niin vieras ja tuttu. Ehkä kyse on lopulta siitä, että kukaan muu ei uskalla mennä yhtä lähelle.