Ruotsalainen menestysnäytelmä ei taivu elokuvaksi. Muutamasta hauskasta oivalluksesta huolimatta se sortuu laahaavuuteen ja pikkunäppäryyteen.
Naapurustolla on vaikeuksia pitää ystävällistä hymyä kasvoillaan, kun homopari Göran (Gustav Skarsgård) ja Sven (Torkel Peterson) muuttavat hyvään keskiluokkaisen omakotitalolähiöön. Puutarhanhoito (ei-ikeatyyliin) ei ota onnistuakseen, mutta enemmän päänvaivaa Göranille ja Svenille aiheuttavat byrokratian mutkat lapsen adoptoinnin kanssa. Lastenhuone on jo sisustettu, mutta juuri kukaan ei tunnu haluavan antaa lapsia homoparin adoptoitavaksi. Vihdoin sosiaalivirasto lähettää kirjeen, jossa kerrotaan 1,5-vuotiaan Patrik-pojan olevan tulossa heille. Kun suuri päivä koittaa, oven taakse saapuukin aivan toinen Patrik: 15-vuotias rikoksen poluilla jo ensiaskeleensa ottanut homofobi.
Michael Drukerin suosittua näytelmää on esitetty myös Suomessa: ensin Helsingin Svenska teaternin lavalla, sitten Tampereen teatterissa, ja viimeksi se sai ensi-iltansa viime vuoden lopulla Helsingin kaupunginteatterissa. Menestyneet näytelmät eivät aina käänny elokuviksi kovinkaan hyvin, mutta tätä pelkäämättä ohjaaja-käsikirjoittaja Ella Lemhagen (Tsatsiki, mutsi ja poliisi, Meno & paluu) tarttui aiheeseen, joka asetelmallisesti kuulostaakin herkulliselta. Valitettavasti hänen käsissään se sortuu turhaan sovinnaiseen pikkusievistelyyn kunnon revittelyn sijaan; alkuasetelmaa pitkitetään liikaa, ja välillä tarina laahaa.