Mitä tekisit toisin, jos saisit uuden mahdollisuuden? Se on yleinen ajatusleikkikysymys, myös elokuvissa. Useimmiten vastaus on: ”En muuttaisi mitään.” Elokuvissa tuohon lopputulemaan päädytään yleensä kaikenlaisten muutospyristelyiden kautta.
Aikaisemmin lähinnä lyhytelokuvia tehnyt ohjaaja-käsikirjoittaja Hanna Västinsalo on tehnyt ensimmäisenä pitkänä fiktioelokuvanaan pitkästä aikaa vakavasti otettavan pohdiskelun aiheesta. Oikeastaan jopa hyvin ainutlaatuisen sellaisen. Mikä parasta, hän sekoittaa vakavaan huumoria ja koskettavuutta sopivissa suhteissa. Ennen kaikkea Palimpsesti toimii elokuvallisena kerrontana loistavasti antaen katsojalle oivalluksen avaimet.
Palimpsesti-elokuvan maailmassa on keksitty tapa pysäyttää ja kääntää vanhenemisen prosessi niin, että ikäihminen alkaa nuortua sekä fyysisesti että henkisesti. Prosessiin on valittu pieni joukko sopivassa iässä ja kunnossa olevia vanhuksia, joista tarkennetaan erityisesti kahteen, aluksi Riitta Havukaisen ja Antti Virmavirran esittämiin Telluun ja Juhaniin. ”Aluksi” siinä mielessä, että ryppyjen alkaessa silota ja rollaattorien ja pyörätuolien käydessä tarpeettomiksi myös hahmojen näyttelijät vaihtuvat.
Vaikka sekä Tellu että Juhani ovat monien vanhusten tapaan päätyneet ylhäältä pyöritetyn terveysprosessin ympäriinsä kärrättäviksi kohteiksi, heidän lähtökohtansa ovat hyvin erilaiset. Juhani on elänyt jo pitkään rakastavassa suhteessa nyt vakavasti sairaan vaimonsa kanssa. Tellu tuntuu eläneen näkymättömän elämän, jonka kipupisteitä pystyy tarinan auetessa arvailemaan.
Niinpä kumpikin suhtautuu saamaansa uuteen mahdollisuuteen omalla tavallaan. Juhani pyrkii jatkamaan entistä elämää uusin voimin, ja kun se osoittautuu ongelmalliseksi, hiomaan omasta vastuullisesta itsestään vieläkin tavoiteorientoituneempaa versiota. Tellu puolestaan heittäytyy täysillä uuden minänsä vietäväksi ja on valmis pyyhkimään olemattomiin kaiken aikaisemman. Erilaisuuksistaan huolimatta kaksikko onnistuu tukemaan ja täydentämään toisiaan kehittäen erikoislaatuisen ystävyyden.
On helppo kuvitella miten eri tavoilla tarinan olisi voinut kertoa. Toiminnallisemmin orientoitunut tekijä olisi keskittynyt nuorennuskeksintöön rakentaen sen ympärille jonkinlaista mahdollisuuksiin ja ongelmiin liittyvää jännityskertomusta. Joku olisi asettanut Juhanille ja Tellulle tarkat tavoitteet ja kuvannut niiden tavoittelemista ja matkalle osuvia kompastuskiviä.
Västinsalo on valinnut huomattavasti pienimuotoisimman ja hienovaraisemman lähestymistavan. Toki se on varmasti johtunut myös käytettävissä olleista resursseista tai niiden puutteesta, mutta se osoittautuu elokuvan vahvuudeksi. Västinsalo keskittyy kuvaamaan maagisrealistisesti kahta ihmistä, jotka reagoivat uuteen tilanteeseensa. Niin sanottu suuri kaari koostuu lopulta hyvin pienistä hetkistä.
Västinsalo antaa myös noiden hetkien ja näyttelijöiden puhua – puhua nimenomaan ilmein, elein ja läsnäoloin täyttämättä ilmatilaa selittävällä dialogissa ja rautalangasta vääntämällä. Ennen kaikkea hän antaa tilaa katsojalle oivaltaa ja arvailla Juhanin ja Tellun hiljalleen avautuvia motivaatioita. Ensi alkuun Tellu tuntuu kaksikosta traagisemmalta ja eksyneemmältä, mutta myös Juhanin päätöksen takana oleva syy ja sen vaikutus, jota hän ei ollut osannut ennakoida, koskettaa.
Virmavirran ohella Juhania esittää Leo Sjöman, Tellun rooliin astuvat Havukaisen jälkeen Krista Kosonen, Emma Kilpimaa ja Kaisu Mäkelä. Kaikissa on sopiva määrä edellisten näyttelijöiden maneereita ja uutta tilannetta elävän henkilön ainutlaatuisuutta. Siitä on kiittäminen erinomaisia näyttelijöitä mutta varmasti myös Västinsalon henkilöohjausta. Ainut harmin paikka on, että siinä vaiheessa, kun näyttelijä vaihtuu, katsoja on jo ehtinyt rakastua edellisen esittämään versioon. Onneksi kuitenkin kokonaisuuksista syntyy henkilökaaret, jotka pitävät fokuksen nimenomaan kiehtovissa hahmoissa.
Jouni Vikman
Palimpsesti – ohita intro -elokuvan traileri
