Välillä sitä vain tietää olevansa jonkin suuren äärellä. Minä, Simonia voi pitää suurella todennäköisyydellä 2010-luvun sukupolvikokemuksena ja välittömänä klassikkona. Elokuvasta tullaan luultavasti puhumaan sellaisten ikivihreiden leffojen rinnalla kuten vuoden 2007 Juno, vuoden 1995 Clueless tai vuonna 1985 ensi-iltansa saanut Breakfast Club. Kyseessä on siis elokuva, joka määrittelee kulloisenkin vuosikymmenen nuoret aikuiset jollain ikimuistoisella tavalla.
Minä, Simonin sankarina nähdään nuori Simon (Nick Robinson). Kukaan ei tiedä Simonin salaisuutta, eivät edes hänen oma perheensä tai paras kaverinsa Leah (Katherine Langford). Simon on homoseksuaali. Hän rakastuu netissä, mutta ei tiedä rakkautensa henkilöllisyyttä. Nettirakastavaiset yrittävät rohkaista toisiaan, jotta uskaltaisivat paljastaa totuuden koko maailmalle – tai edes omille perheilleen.
Mutta kuten yleensä aina draamoissa, asiat tietenkin vaikeutuvat, koska ihmiset nyt tuppaavat olemaan niin monitahoisia olentoja. Simonin kasvutarinasta kehittyy hulvattoman hauska, koskettava ja erityisesti inspiroiva elokuva.
Jo nyt on voinut lukea, kuinka Simonin innoittamat nuoret ovat raottaneet kaappiensa ovia ja paljastaneet olevansa homoseksuaaleja. Elokuvien mestarillisuutta voi mitata monin eri tavoin, yksi niistä on suora vaikuttaminen.
Voidaankin siis puhua tärkeästä teoksesta, koska elokuva rohkaisee nuoria elämään omaa elämäänsä ilman turhaa häpeää tai ylimääräisiä taakkoja. Minä, Simon opettaa nuorille, että jokainen voi olla täysin oma itsensä, vaikka kuinka pelottaisikin, ja siitäkin huolimatta, että maailma saattaa välillä potkaista takaisin. Mutta mitä sitten? Silloin vedetään kurkipotkulla takaisin ja mieluusti vielä kierteen kera.
Elokuvaa voisi kehua loputtomiin, mutta on siinä myös pienet ongelmansa. Esimerkiksi Tony Halen esittämä koulun rehtori on suorastaan sietämätön hahmo. Hale ylinäyttelee rehtorinsa niin karikatyyrimäisesti, että katsoja voi jopa kyseenalaistaa ohjaaja Greg Berlantin kyvyt henkilöohjaajana. Toisaalta taas leffan nuorisonäyttelijät ovat uskomattoman luontevia rooleissaan.
Myös leffan pahis onnistuu ärsyttämään turhanpäiväisellä kitinällään ja narsistisella kaikkivoipaisuudellaan. Ei tällaisia ihmisiä oikeasti ole olemassa, vaikka muuten elokuvan hahmot onkin hyvin kirjoitettu. Suuri kiitos toimivista hahmoista kuuluu Becky Albertallille ja hänen hitiksi nousseelle alkuperäisteokselleen Minä, Simon, Homo Sapiens.
Tällaisia kauneusvirheitä elokuvasta löytyy jossain määrin, mutta onneksi pienet rosot eivät onnistu pilaamaan kokemusta. Minä, Simon on erinomainen nuorisoelokuva, joka kiteyttää 2010-luvun tärkeät teemat täydellisesti.
Minä, Simon -elokuvan traileri
