Koulutyttö Angela leikittelee ystävänsä Katherinen kanssa henkimaailman voimilla saadakseen yhteyden edesmenneeseen äitiinsä. Pian molemmat ovat kateissa, mikä tuo yhteen Angelan ateisti-isän ja Katherinen syvästi uskonnolliset vanhemmat. Silti tarvitaan lisää outoja tapahtumia ja sopivasti asioita ja ihmisiä tietäviä naapureita, jotta he alkavat epäillä riivauksen mahdollisuutta. Sen jälkeen padot ovatkin murtuneet ja kaikki menee läpi.
David Gordon Green käynnisti uudelleen toisen kauhusarjan vuoden 2018 trilogia-avauksellaan Halloween. Se teki fiksusti unohtaen kaikki toinen toistaan huonommat jatko-osat ja jatkoi suoraan vuoden 1978 klassikon tarinaa 40 vuotta myöhemmin. Puutteistaan huolimatta se sai uskomaan, että Green tietää mitä tekee. Halloweenin jatko-osat Kills (2021) ja Ends (2022) olivatkin sitten yhä ripulimmaksi muuttuvaa kuraa. Manaaja-klassikon uudelleenvirittelyssään Green aloittaa suoraan siltä tasolta.
Manaaja: Uskon merkki on Manaaja-elokuva vain sen vuoksi, että siihen on saatu houkuteltua vuoden 1973 kauhuhitin Ellen Burstyn. Mitään selitystä alaotsikolle Uskon merkki, alkuperäisnimessä Believer, en pysty keksimään. Siinä missä alkuperäisessä elokuvassa pahuus otti yhteen katolisen kirkon kanssa, uutuudessa seinät ovat leveällä ja taivas kattona. Siinä yhdistyvät voodoo-meininki organisoituneeseen fundamentalismikristinuskoon ja ihan vain sisäiseen rakkaus-hymistelyyn. Eli siinä mielessä Uskon merkki kieltämättä on täydellinen nykyaikainen new age -sekametelisoppa ja kuvaus aikamme henkisestä tilasta, jossa ei ole väliä mihin uskoo, kunhan uskoo.
Harmi vain, että tekijät eivät tietoisesti pyri kommentoimaan moista. Käsikirjoittajanakin toimineen ohjaaja Greenin leffoissa asioita tunnetusti vain tapahtuu ilman mitään pohjustusta, toinen käsikirjoittaja Peter Satter ei ole tehnyt oikeastaan mitään muuta ja kolmas kässäriväsääjä Scott Teems on vastuussa kammottavasta Firestarter-uusinnasta. Sen pitäisi käydä selitykseksi siitä, ettei tarinassa oikeastaan ole juonta, ja tekijöiden mielestä on ollut hyvä idea pistää välillä kaasut tappelemaan keskenään. Oikeasti.
Kauhuelokuva Manaaja: Uskon merkki on vain yliluonnollisen aihepiirinsä kautta. Siinä ei ole mitään jännitettä ja onnistuneet äkkisäikytyksetkin rajoittuvat yhteen ainoaan toimivaan böö-hetkeen. Muuten ”subliminaalisten” demonikuvien sisällyttäminen kuvastoon lähinnä ärsyttää turhuudellaan ja perustelemattomuudellaan. Mikä pätee myös ”kunnianosoituksiin” alkuperäisen elokuvan musiikkia kohtaan.
Tunnetustihan kauhuleffat eivät ole kriitikoiden suosikkeja. Silti en muista ikinä todistaneeni moista haukottelun määrää lehdistönäytöksessä. Itsekin olin nukahtaa tasapaksun mutta puheliaan virityksen parissa, ja minä sentään rakastan huonoja elokuvia! Tylsyys ei kuitenkaan ole hyvää huonoutta.
Jos ihan pakko on sanoa jotain positiivista, niin sivuhahmo Katherine (Olivia O’Neill) on paikoin mainio pahis verrattuna Angelaan (Lidya Jewett), jonka isä (Leslie Odom Jr.) on nostettu päähenkilöksi, koska ison yleisön uskonnollisessa kauhussa se ei enää voi olla pappi. Ei vaikka näitä riittäisi vaikka lampaiden syödä maallikosta noitatohtorin kautta yllättäen kuvaan mukaan tulevaan katoliseen hahmoon.
Jouni Vikman
Manaaja: Uskon merkki -elokuvan traileri
