Kaikki ehkä alkoi hiirestä, kuten Walt Disneyn todetaan sanoneen, mutta ilman vuoden 1937 Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvaa, ensimmäistä kokopitkää värillistä animaatiota, studio tuskin olisi siinä mahtiasemassa kuin se nyt on. Se on klassikoksi julistamisen ohella muodostunut myös symboliksi, johon myöhempien aikojen tulokkaita on verrattu teknisen toteutuksen ja sisällön suhteen. Se on symbolina tietysti joutunut myös hyökkäysten kohteeksi.
Erityisasema ei näy uudessa versiossa, sillä se tuntuu ennemmin komiteatuotannolta ja kulttuurisotien uhrilta kuin kunnianosoitukselta. Marc Webb osoitti vuosien 2012 ja 2014 The Amazing Spider-Man -elokuvillaan pystyvänsä tavoittamaan alkuperäisten teosten hengen ja luomaan niiden pohjalta fanejakin miellyttävää uutta kuvastoa. Lumikissa tuo kyky pilkahtelee vain ajoittain.
Tarina on periaatteessa ennallaan: Lumikki on hyväsydämisten kuninkaallisten hyväsydäminen lapsi, mutta kun valtaistuimelle nousee hänen ilkeä äitipuolensa, tyttö alennetaan palvelijaksi. Sekään ei riitä, vaan itserakas kuningatar haluaa lopullisesti eroon asemaansa valtakunnan kauneimpana uhkaavasta tytöstä. Tämä päätyy metsässä asustavien kaivoskääpiöiden kämppäkaveriksi, mutta on vain ajan kysymys, milloin on kohdattava taikavoimia hallitseva pahis.
Alkuperäisessä tarinassa Lumikki oli ilkeään kuningattereen verrattuna kaunis myös sisäisesti, mutta sehän ei nykyään riitä, vaan päähenkilönaisen on oltava muutenkin ”vahva”. On siis noustava aktiivisesti vastustamaan keksimiensä ulkoisien uhkakuvien perusteella väkivaltakoneistoa pyörittävää ja siinä sivussa kulttuuritukia leikkaavaa hirmuhallitsijaa. Lumikki ja metsästäjä -elokuvan (2012) hölmön viihdyttävään toimintaan ei sentään mennä.
2012 oli muutenkin vahva vuosi Lumikille, sillä silloin ilmestyi Tarsem Singhin Kerro, kerro kuvastin. Se puolestaan jättää tuoreen Lumikin varjoonsa visuaalisen upeuden saralla. Webbin Lumikissa on muutamia hienoja oivalluksia, kuten Gal Gadot’n koltut, jotka Lumikin mekon tapaan kunnioittavat alkuperäisen animaation kuningattaren kaapuja mutta ovat kekseliäästi pimpattuja. Visuaalisesti Lumikin pahin kompastuskivi ovat cgi:llä luodun kääpiöt, mutta siltä osin tekijöillä on ollut käytettävissään vain häviävä käsi: elokuva on ollut kulttuurisotien uhri, jota on syytetty niin lyhytkasvuisten pilkasta kuin työtilaisuuksien epäämisestä heiltä.
Niinpä tärkeät hahmot jäävät uutuudessa sivuosaan, mikä rampauttaa myös alkuteoksesta nostettuja musikaalihetkiä. Mikä pahinta, tilalle ei nouse sen kiinnostavampiakaan hahmoja, sillä Andrew Burnapista ei ole prinssin korvikkeeksi. Se ei ole pelkästään näyttelijän vika, sillä käsikirjoittajatkaan eivät ole saaneet otetta kiertävästä teatteriesiintyjästä / metsärosvosta / vapaustaistelijasta, jonka luonne tuntuu muuttuvan kohtauksen vaatimusten mukaan.
Kokonaisuutta pitävät kasassa Rachel Zegler, joka kanavoi mainiosti Lumikin sisäistä ja ulkoista kauneutta ja Webbin tuella saa aikaan aavemaisen toimivia etiäisiä alkuperäisteoksesta, sekä vaikuttava Gal Gadot, jonka esittämä kolkko kuningatar on ehkä pinnallinen mutta tekee silti vallasta seksikästä. Uutuuteen on tehty pari uutta laulua, mutta vaikka niille annetaan paljon tilaa, ne eivät nouse yhtä ikimuistoisiksi kuin klassikon luritukset.
Jouni Vikman
Lumikki -elokuvan traileri
