Daniel Handlerin huippusuosittuun Lemony Snicket-lastenkirjasarjaan perustuva elokuva kertoo Baudelairen sisarusten epäonnisesta elämästä. Tarina alkaa, kun sisarukset jäävät tulipalossa orvoiksi. Lapsilla on kullakin oma erityinen kiinnostuksenkohteensa. Vanhin, 14-vuotias Violet (Emily Browning) on keksijä, keskimmäinen, Klaus (Liam Aiken) lukee kirjoja ja muistaa kaiken lukemansa, ja nuorin, Sunny-taapero (Kara Hoffman) osaa purra kivuliaasti. Näistä taidoista on hyötyä, kun orpoja pallotellaan epänormaalilta sukulaiselta toiselle. Kreivi Olaf (Jim Carrey) haluaisi päästää sisarukset päiviltä saadakseen näiden perinnön, Monty-setä (Billy Conolly) hoitaa käärmeitä ja Josephine-täti (Meryl Streep) on lievästi sanottuna neuroottinen. Kysymys siis kuuluu, loppuuko surkeiden sattumusten sarja koskaan, ja löytävätkö sisarukset seikkailun pyörteissä itselleen sopivan kodin.
Lemony Snicketin lastenkirjasarjan viehätys lienee sarkastisessa vastareaktiossa imelille lastensaduille. Ja paitsi iloisia tarinoita, ne ironisoivat myös surkeita tarinoita, eli klassisia säälittäviä tai yksinomaan ilkeitä lastenkirjahahmoja, orpoja, pahoja äitipuolia ja sen sellaisia viemällä surkeuden aivan uusiin sfääreihin.
Elokuvalla näyttää olleen selkeät pyrkimykset hyvään. Visuaalisesti se on ihastuttava makaabereine sävyineen. Vaikka yliluonnolliset elementit melkein puuttuvatkin, tuo se mieleen The Addams Familyn ja Harry Potter-filmatisoinnit. Kun soppaan lisätään ironiaa liioitellun pieleen menemisen muodossa, kaiken olettaisi toimivan. Näin ei kuitenkaan käy. Juoni on ohuen ohut ja ratkaisut harmillisen lapsellisia. Elokuva yrittää selvästikin päästä hahmoineen kaikkineen samaan viehättävään vinksahtaneisuuteen, kuin mihin esimerkiksi The Addams Family yltää. Nyt se ei tarinan särmättömyyden, tavanomaisuuden ja liiallisen toimintarymistelyn takia onnistu.
Jyrkänteen laidalla keikkuvassa talossa asuva höyrähtänyt täti on elokuvan parasta antia Meryl Streepin kiistämättömien näyttelijänlahjojen takia. Jim Carrey ei Olaf-kreivinä malta olla riehumatta liikaa, ja jälleen kerran hänen roolihahmonsa kuivahtaa kasaan tympeän itsekorostuksen takia.
Vaikka liiallinen vouhkaaminen karsiikin elokuvan pisteitä, näyttää toiminta silti eittämättä hienolta. Kuitenkin rima olisi voitu asettaa korkeammalle persoonallisempaa lopputulosta tavoittelemalla. Elokuvasta puuttuu se omintakeinen koomisen musta säväys, joka antaa esimerkiksi The Addams Familylle sen särmän.
Kaisu Puranen
Suomen elokuvakontakti Makuuni Netello.com – näyttävät kotisivut edullisesti