Italian kielen sana “chimera” voi tarkoittaa kahta asiaa. Ensimmäinen merkitys on leijonan näköinen taruolento, mutta toinen on Cannesin elokuvajuhlilla ihastuttaneen La Chimeran kannalta merkittävämpi. Se nimittäin tarkoittaa myös jotain, josta unelmoi, mutta jonka saaminen ei ole helppoa. Jotain, jonka puolesta on valmis tekemään mitä vain. Chimera on se, mitä Barbie on Kenille, sormus Klonkulle tai Beniamina Arthurille.
Italialaisen Alice Rohrwacherin (joka sai viime vuonna Oscar-ehdokkuuden lyhytelokuvallaan Le Puplille) ohjaama La Chimera – Sielujen aarteet kertoo Arthurista (Josh O’Connor). Rämäpäinen ja murtunut sankarimme ei ole kovinkaan sankarillinen, sillä Arthur ryöstää ystäviensä kanssa muinaisia hautoja. Muut ovat matkassa helpon rahan perässä, Arthur pyrkii löytämään keinon päästä menehtyneen rakkaansa Beniaminan (Yle Vianello) luo. Samaan aikaan Arthur saa kuitenkin mahdollisuuden rakastua uudelleen. Mistä Arthur löytää oman chimeransa vai löytääkö ollenkaan?
La Chimera on läpikotaisin hurmaava kokemus, jos sen antaa viedä mukanaan. Tämä käy ilmi heti ulkoasusta. Italian kesään sijoittuva elokuva on värejä ja aurinkoa pullollaan. Kuvaus on muutenkin mainiota näyttäen luonnon ja Italian kauniisti sekä yksityiskohtaisesti.
La Chimeran maailma on yllätyksellinen, taianomainen ja mystinen. Katsojana on helppoa ja ihanaa upota elokuvan tunnelmaan. Maagisuus tavoitetaan kuvauksen lisäksi myös erinomaisella lavastuksella. Yksityiskohtaiset maanalaiset haudat sekä niiden esineet on luotu upeasti, ja niistä näkyy aito rakkaus historiaan, joka on myös tärkeä osa elokuvaa. La Chimeraa onkin verrattu Indiana Jonesiin. Vaikka elokuvat ovat tyyliltään hyvin erilaisia, kyllähän äreä ukko historiallisissa ja taianomaisissa maisemissa tutkimassa muinaisia esineitä tietyn assosiaation luo.
Hurmaavuutta lisää myös hauskuus. La Chimera elää omassa maagisessa maailmassaan ja monet tilanteet lipuvat absurdin huumorin puolelle. Elokuva keksii jatkuvasti keinoja olla luontaisella tavalla hauska eikä huumori tunnu väkinäiseltä. Hauskuus kumpuaa hahmoista ja tilanteista niin kuin kuuluukin.
Yksi elokuvan suurimmista ässistä hihassa on sen hahmot. Harvoin näkee sellaista elokuvaa, joka suhtautuu hahmoihinsa yhtä suurella empatialla kuin La Chimera. Päähenkilö Arthur näytetään kaikkine hyvine ja huonoine puolineen kokonaisena henkilönä, mikä on todella raikasta. Suuri syy tälle on tietysti Alice Rohrwacherin empaattisen linssin lisäksi Josh O’Connor, joka tekee mestarillisen roolityön pääosassa. O’Connor löytää hahmosta paljon erilaisia pieniä nyansseja ja tekee fyysisillä eleillään Arthurista hyvin uskottavan henkilön.
Myös muut hahmot ja näyttelijät ovat erinomaisia. Carol Duarte on erinomainen Italiana, jonka Arthurin kanssa jakama kemia on koko elokuvan sielu. La Chimera on monilta osin rakkaustarina, vaikkakaan ei sellainen perinteisimmästä päästä. Romanssi tuntuu aidolta, lämpimältä ja uskottavalta.
Lämmöstään ja hurmaavuudestaan huolimatta La Chimera ei ole kevyt elokuva. Italian auringon alla piilee varjoja, kun katsoja viedään suurten teemojen äärelle. Kyseessä on lopulta surullinenkin elokuva menettämisestä, irti päästämisen vaikeudesta ja miehestä, joka yrittää elää menetettyään elämänsä tärkeimmän osan. Teos on surullinen mutta myös toiveikas. Aito empatia päähenkilöä kohtaan, raikas huumori sekä syvästi romanttinen pohjavire pitävät katsojan suorastaan lumoutuneena taianomaiseen maailmaan. Teemat huipentuvat tulkinnanvaraisessa lopussa, joka kuitenkin tuntuu ainoalta oikealta kulminaatiopisteeltä tarinalle. La Chimeran tärkein teema on muutos ja sen vääjäämättömyys. Vaikka elämä veisi chimerasi, se ei tarkoita, ettei maan alta voisi löytää reittiä takaisin pinnalle. Täytyy vain antaa jonkun osan sinusta jäädä.
Ainoa merkittävä ongelma erinomaisessa elokuvassa on sen alun verkkaisuus. La Chimera ottaa aikansa käynnistyä ja alkupuolella tuntuu, että varsinaista jatkuvasti etenevää tarinaa ei ole. La Chimera on melko hidastempoinen, mistä se myös hyötyy, sillä sitä kautta katsoja pääsee lähelle hahmoja ja syvälle maailmaan. Tunnelma on paikoittain jopa meditatiivinen, mutta etenkin alkupuolellaan myös hieman luotaantyöntävä. Hitaus ei sinänsä ole ongelma, mutta tarinankerronta tuntuu hieman tahmealta. Ongelmat kuitenkin ratkeavat, kun katsoja uppoaa tarinaan. Lopulta alun hitaus tekee lopusta äärimmäisen tyydyttävän sekä vaikuttavan.
Taianomainen La Chimera on loistava elokuva. Hengellinen matka surullisen ja yksinäisen miehen psyykeen saa niin herkistymään kuin nauramaan ja jättää varmasti ajattelemaan. Erinomainen teos, jonka ohjaajaa kannattaa pitää silmällä.
Justus Elo
La Chimera – Sielujen aarteet -elokuvan traileri
