Pansy pelkää kaikkea: pöpöjä, luontoa, ihmisiä ja yleensä maailmaa. Pelko on muuttunut krooniseksi raivoksi kaikkea ja kaikkia kohtaan, hyökkäys kun on paras puolustus. Luonto on Pansylle iljettävä ja kaikki ihmiset haluavat hänelle vain pahaa, joten parasta olisi vain käpertyä kotiin peiton alle ja nukkua maailman tappiin. Valitettavasti ulkomaailmalta ei voi välttyä, ja siinä missä aviomies ja aikamiespoika on raivolla saatu typistettyä hiljaisuuteen ja apaattisuuteen, kontaktit vieraiden ihmisten kanssa johtavat vain konflikteihin.
Piikkikuorinen ja kasvoille räjähtävä Pansy olisi helposti voinut olla vitsi. Kieltämättä hänen värikäs kielenkäyttönsä ja ”niin metsä vastaa kuin sinne huutaa” -reaktioihin provosoiva yllättävä käyttäytymisensä huvittavatkin. Pansy on kuitenkin ennen kaikkea traaginen hahmo: syvästi traumatisoitunut ja masentunut ihminen, jolle kukaan ei jostain syystä ehdota ammattiapua. Ainoastaan loputtoman positiivinen Chantelle-sisko kuplivine tyttärineen tuntuvat immuuneilta tämän tarttuvalle synkistelylle.
Pansyn pysymisestä rajan oikealla puolella on kiittäminen Marianne Jean-Babtisten anteeksipyytelemätöntä roolisuoritusta sekä tietysti Mike Leigh’tä, loistavaa näyttelijäohjaajaa, joka on jälleen myös käsikirjoittanut elokuvansa. Mikäli 82-vuotiasta tekijää on uskominen, jää Kovia totuuksia hänen viimeisekseen.
Kovia totuuksia on kieltämättä tekijänsä näköinen: työväenluokkaisista hahmoistaan uskottavasti ja sisäistetysti kertova pienimuotoinen draama. Mutta siinä missä missä hahmojen väliset kanssakäymiset avaavat tarinaa, tällä kertaa mukana ei oikein ole mitään mitä avata. Toki katsoja alkaa aavistella taustoja ja mahdollisia syitä, mutta kyseessä on niin ohkainen siivu hahmojen elämää, että kyseessä on ennemmin luonnetutkielma kuin juonielokuva.
Fokus on niin vahvasti Pansyssä, että kyseessä on melkein kuin vielä yrmymmäksi vedetty naisversio Leigh’n vuoden 2014 Mr. Turnerin nimihahmosta ilman tähän liittyvää historiaa. Välähdykset Chantellen ja tämän tyttären (työ)elämästä tuntuvat suorastaan turhilta. Käytännössä ne vain vahvistavat käsitystä tutkielmasta, sillä positiivisemmat ja avoimemmat hahmot myötäilevät työssään muiden mielipiteitä, vaikka eivät näiden kanssa samaa mieltä olisikaan ja jopa valehtelevat läheisilleen asiasta. Leigh ikään kuin asettää sen vastakkain Pansyn suorasukaisten ”kovien totuuksien” kanssa, mutta siitä ei harmillisesti kehity mitään mielenkiintoista teemaa.
Leigh’n parhaissa elokuvissa ”hyvien” ja ”pahojen” ihmisten teot ja sanat vaikuttavat muihin, nyt kaikki tuntuvat olevan olemassa omissa kuplissaan, joita muut eivät läpäise. Kovien totuuksien hahmot tekevät kyseenalaisiakin valintoja – tai välttelevät niitä kokonaan – ja Leigh saa ymmärtämään tai ainakin haluamaan ymmärtää heitä yhä enemmän, mutta kun elokuva loppuu, katsoja jää myötäelämisensä kanssa melko lailla tyhjän päälle.
Jouni Vikman
Kovia totuuksia -elokuvan traileri
