Olemme saaneet lukea jo hyvän aikaa uutisia siitä, kuinka kotimaisen opetussuunnitelman uudistus on mennyt monien opettajien, rehtorien ja muiden pedagogisen alan ammattilaisten mielestä täysin vihkoon – todisteena toimikoon vaikkapa PISA-tulosten katastrofaalinen romahtaminen – mutta kukaan ei ole uskaltanut tai halunnut ottaa aihetta varsinaisesti dokumentaariseen käsittelyyn. Japanissa tilanne on toisenlainen. Lapsia koulitaan tulevaisuutta varten kuin robottiarmeijaa.
Ema Ryan Yamazaki on saanut poikkeuksellisen luvan viettää japanilaisessa peruskoulussa kevät- ja syyslukukaudet uusien ykkösluokkalaisten sekä valmistuvien kuudesluokkalaisten parissa. Yamazaki pääsi kuvaamaan koulun arkea koronavuonna 2021.
Lapsille opetetaan heti ensimmäisestä päivästä alkaen hyviä käytöstapoja, siivoamisen ja hygienian hyödyllisyyttä, kuria, järjestelmällisyyttä, nuhteetonta ajankäyttöä sekä muita vastaavia ”vanhassa maailmassa” arvostettuja piirteitä. Tämä kuulostaa hyvin paljon siltä, mitä esimerkiksi minun sukupolveni lapsille opetettiin 1980-luvulla.
Japanilainen opetussuunnitelma perustuu sotilaskoulutukseen ja hierarkkiseen ajattelutapaan, jossa heikompaa oppilasmateriaalia voi, ja oikeastaan pitääkin, nuhdella kovasanaisesti muiden oppilaiden edessä – jopa siihen pisteeseen saakka, että pieni ykkösluokkalainen tyttö itkee kameroiden edessä riipivästi, koska ei pysy kappaleen rytmissä mukana ja saa ripityksen opettajaltaan.
Tämä saattaa tuntua julmalta, ja myös osa opettajista kyseenalaistaa kovat keinot, mutta lopussa käy kuitenkin selkeästi ilmi, kuinka opettajat haluavat pelkkää parasta lapsille. He eivät ole ilkeitä pelkän ilkeyden takia, vaan haluavat opettaa lapsia esimerkillisesti, suorituskeskeisesti.
Metodit ovat rajuja, mutta ovatko ne toimivia? Voisiko japanilaista opetusta syyttää muun muassa niin sanotusta hikikomori-kulttuurista, jossa nuoret tuntevat olevansa yhteiskunnan ulkopuolisia hylkiöitä?
Moni japanilaisnuori nimittäin kauhistelee juuri tällaista suorituskeskeistä kulttuuria: sinun pitää tehdä aina parhaasi ja jopa yli. Mikään muu ei riitä. Kunnia on tärkein asia: etenkin korkea-arvoisempasi kunnia. Lapsia koulitaan kohti pyramidihierarkioita. Pettymys ja häpeä kuitataan itsemurhilla.
Ei Kouluvuosi Japanissa anna minkäänlaisia vastauksia, mutta esitteleepä se ainakin maailmaa täysin toiselta kantilta. Japanilainen metodi tuntui minulle tutulta ja toimivalta (rystysiä myöten, kiitos vain kasariopettajien karttakeppien ja viivoittimien). Nykymaailmassa tällaiset metodit ovat kuitenkin valtaosan mielestä suorastaan sadistisia, mutta missä menevät kurin, etiikan, inhimillisyyden, alistamisen, oppimisen, ilon ja pakottamisen rajat?
Niko Ikonen
Kouluvuosi Japanissa -elokuvan traileri
