Verijuhlat alkavat jo ennen alkutekstejä, kun neljän nuoren automatka tyssää syrjätielle. Kohta oudot, hassuihin asuihin pukeutuneet sekopäät tappavat heistä kolme ja yksi otetaan vangiksi.
Varsinainen tarina alkaa, kun Niina (Vivi Wahlström) kertoo poikaystävänsä (Konsta Hietanen) pettäneen häntä ex-missi Sara Chafakin esittämän naisen kanssa kotibileissä Niinan sammuttua sohvalle. Maisemanvaihdos kaukana sivistyksen parista tekisi hyvää. Niina saa suostuteltua ystävänsä (Karoliina Tuominen) mukaansa.
Lähellä mökkiä he piipahtavat paikalliseen kyläkauppaan, jota pyörittää heikommalla asiakaspalveluasenteella varustettu Mama (Hannele Lauri). Kaupan pihalla outoon asuun sonnustautunut nuorimies laukkaa pihamaata ympäri keppihevosella ratsastaen. Selvää on, että nyt ei olla yhteiskunnan eliitin ympäröiminä.
Kun machoileva ja jokaista vastaantulevaa naista vikittelevä tuleva ex-poikaystävä-ällötys päättää lähteä mökille asioita selvittämään mukanaan pettäjäkumppani, alkaa vihdoin tapahtua. Muinaissuomalaista haltiahahmo Krattia palvovat paikkakuntalaiset ryhtyvät lahtaustöihin, ja päähenkilöt tuntevat olonsa hieman epämukavaksi veriuhriksi joutumisen pelosta. Kun asiat ovat päässeet riittävän pahoiksi, päättää keskushenkilömme Niina ryhtyä koston enkeliksi.
Oman elämänsä harrastelija-auteurin Keke Soikkelin jo toinen valkokangaselokuva hiihtää samoja latuja kuin hänen vuoden 2023 tekeleensä Tuomion saari. Molemmissa nuoret aikuiset päätyvät eristyneeseen paikkaan, jossa alkaa tapahtua ikäviä. Täsmälleen samanlaista kaavaa amerikkalaisissa teinikauhuelokuvissa on käytetty jo vuosikymmeniä, joten mistään kovin suuresta innovaatiosta ei elokuvan premississä ole kyse.
Edistystä valkokangashirvitys Koston enkelissä ei ole tapahtunut. Saattaa hyvin olla, että tekijä ja häntä fanittava lähipiiri ei edes ymmärrä, mikä kaikki tekemisen tasossa on pielessä. No, käydäänpä niitä läpi:
Käsikirjoitus on täysin harrastelijatasoa. Vaikka hyväksyisikin sen sisäisen maailman, pitäisi joku punainen lanka logiikassa säilyttää. Näin ei todellakaan ole. Se pomppii asiasta toiseen oudosti, tapahtumat ja hahmot on huonosti motivoitu. Dialogi on kammottavan kökköä eikä millään tapaa luontevaa. Näyttelijäohjaus on vajavaista ja jopa elokuvan pari ammattilaista on laitettu ylinäyttelemään. Kaikista muista paistaa täydellinen osaamattomuus ja kankeus, mitä tulee ilmaisuun. Niin kutsutut kauhuelementit ovat kliseisiä ja tuskin pelottaisivat edes esikoululaista. Suusta tupsahtelevaa tekoverta käytetään liian paljon. Budjetin pienuuden vuoksi itse veritöiden toteutus jää kuvan ulkopuolelle ja ”iskevyys” on toteutettu eräänlaisilla äänitehosteilla. Kunnollinen valaisu ja äänityskin kaipaavat osaavia käsiä.
Huumoriakin on yritetty laittaa mukaan. Ilmeisesti siinä toivossa, että elokuva saisi jonkinlaisen kalkkuna-statuksen. Totuus on, että kauhu ja komedia ovat vaikeimmat elokuvan tyylilajit. Katsoman pelottelu ja naurattaminen ovat todella vaikeita jopa kokeneille ammattilaisille saati osaamattomalle amatöörille.
Tästä kaikesta närkästynyt ja oman lempilapsensa puolesta sydänvertaan vuodattanut tekijä voisi tietenkin kysyä, että millä asiantuntemuksella kriitikko tämän elokuvan lyttää. Korkeakoulutuksen niin akateemiselta puolelta saanut kuin kädet savessa koulittu sellainen yli 25 vuoden kokemuksella.
Hannu Liekso
Koston enkeli -elokuvan traileri
