Viime vuonna Cannesin elokuvajuhlilla maailmanensi-iltansa saanut Kesä ilman kevättä kertoo Sametista (Deniz Celiloğlu). Samet on nuori opettaja, joka opettaa pienessä syrjäkylässä Itä-Anatoliassa. Hän kuitenkin tahtoisi jättää kylän taakseen ja muuttaa Istanbuliin. Sametin tekemä virhe kuitenkin aloittaa tapahtumaketjun, joka muuttaa kaiken ja pakottaa Sametin katsomaan syvemmälle itseensä kuin koskaan.
Turkkilainen Nuri Bilge Ceylan on noussut vuosien varrella taide-elokuvien ystävien suureen suosioon. Ylistetty ohjaaja tunnetaan ennen kaikkea kahdesta asiasta: hitaasta tahdista ja valtavista pituuksista. Molemmat pätevät myös Kesään ilman kevättä. Elokuva on hidas ja kestää lähes kolme ja puoli tuntia. Materiaali ei myöskään kuulosta kovin jännittävältä, kun sisältö on pääasiassa filosofista dialogia. Pelkästään nämä seikat erkaannuttavat varmasti ison osan mahdollisista katsojista.
En aio väittää, etteikö kesto tuntuisi. Elokuva on todella pitkä ja se ottaa aikansa käynnistyä. Alkua olisikin voinut hieman saksia, jotta kokonaisuus tuntuisi tyydyttävämmältä. Kun Kesä ilman kevättä nappaa mukaansa, se on hyvin intensiivinen kokemus, mikä on näin pitkältä elokuvalta uskomaton temppu. Elokuva on lähes kokonaan dialogia, mutta se on niin dynaamisesti kirjoitettua ja napakkaa, että lopulta aika kuluu hämmentävän nopeasti.
Kesä ilman kevättä vaatii katsojaltaan kärsivällisyyttä mutta palkitsee kokonaisvaltaisella elokuvakokemuksella, jonka maailmaan uppoaa parhaimmillaan täysin. Pituus antaa lopulta elokuvalle massiivisen ja voimakkaan iskun. Mitä enemmän aikaa elokuvan maailmassa ja hahmojen kanssa viettää, sen kovempaa lopputekstien ensimmäinen rivi iskee.
Kesän ilman kevättä todellinen voima piilee sen käsikirjoituksessa. Kuten todettu, dialogi on erinomaista ja rytmittää koko elokuvaa. Hahmot ovat myös erinomaisesti kirjoitettuja. Koko elokuva rakentuu päähenkilö Sametin ympärille, mutta onneksi kyseessä on äärettömän tasokas, monimutkainen ja kiehtova hahmo. Elokuvan edetessä hahmosta paljastuu jatkuvasti uusia piirteitä, ja lopussa maalautuu todella monipuolinen ja kokonainen kuva siitä, kuka on Samet ja mikä tekee hänestä hänet. Se saa koko elokuvan tuntumaan kuin valtavalta matkalta yhden hahmon psyykeen, jonka oppii tuntemaan elokuvan aikana jokaista ääriviivaa myöten.
Muut hahmot ovat paikalla lähinnä tarjoamassa muita näkemyksiä ja haastamassa Sametin maailmankuvaa. Heiden avullaan elokuva rakentaa oman ideologioiden mikrokosmoksen, joka nähdään Sametin silmin. Sen ansiosta elokuva pursuaa erilaisia filosofisia teemoja. Pohjimmiltaan teos on psykologinen matka narsismin ja ihmisyyden juurille hiljalleen avautuvan päähenkilön kautta.
Ihastuttavan mystinen tematiikka jättää myös paljon tulkittavaa. Mukaan mahtuu myös yksi yllättävä surrealismin puolelle lipsahtava kohtaus, joka pistää silmään muuten naturalistisessa elokuvassa. Tällainen kerronta tietysti jättää osan yleisöstä raivon valtaan mutta on cinefiileille näin tyylikkäästi toteutettuna suorastaan vastustamatonta herkkua. Käsikirjoitus on massiivinen mutta äärimmäisen hallittu. Tosin käsikirjoituksen keskittyessä niin vahvasti yhteen hahmoon muut eivät saa yhtä paljoa aikaa. Tämä näkyy, kun osan tarina loppuu hiukan turhan äkillisesti.
Käsikirjoituksen lisäksi myös ulkoasu on hanskassa. Pitkät kuvat ja jylhät maisemat dominoivat ja lisäävät elokuvan massiivista auraa. Kuvat ovat symbolisia ja kauniita katseltavia. Osa jää mieleen pitkäksi aikaa elokuvan jälkeen. Myös näyttelijät ovat erinomaisia ja erityisesti Deniz Celiloğlu kanavoi Sametin itsekeskeisyyttä erinomaisesti.
Kokonaisuuten Kesä ilman kevättä on upea elokuva. Se on uniikki kokemus, joka jää katsojan päähän pitkäksi syvällisten teemojen ja napakan dialogin ansiosta. Se ansaitsee tulla koetuksi nimenomaan elokuvateattereissa. Vaikka kesto saattaa lähtökohtaisesti ahdistaa, kannattaa Kesälle ilman kevättä antaa reilu mahdollisuus. Se saattaa räjäyttää tajuntasi.
Justus Elo
Kesä ilman kevättä -elokuvan traileri
