Kunnianhimoinen sisällissota-kuvaelma ei onnistu sitomaan teemojaan luontevasti yhteen, vaan jää sekavaksi kimpuksi rakkausdraamaa ja sotakuvausta.
Yhdeksänkymmentä vuotta sitten Suomessa riehunut sisällissota on ollut viime aikoina runsaasti esillä. Konfliktista on ilmestynyt kosolti sekä kauno- että tietokirjallisuutta, ja myös useat elokuvantekijät ovat innostuneet tarttumaan aiheeseen. Lauri Törhösen Raja 1918 kuvasikin valtiomme kivuliasta alkutaivalta menestyksekkäästi.
Aku Louhimiehen ohjaama Käsky yrittää tuoda kansalaissotaan tuoretta näkökulmaa keskimääräistä monisyisemmän psykologisen otteen avulla. Leena Landerin kirjaan perustuvassa elokuvassa nuori jääkäri Aaro Harjula (Samuli Vauramo) kieltäytyy teloittamasta punavankia (Pihla Viitala) ja vaatii itsepintaisesti, että naisvanki on vietävä kenttäoikeuden tuomittavaksi. Hän lähteekin yksin kuljettamaan kovia kokenutta naista rehdiksi arvelemansa kenttätuomarin, kirjailijana tunnetun Emil Hallenbergin (Eero Aho) eteen.
Kuten arvata saattaa, matkalaisten tunteet syvenevät nopeasti. Rakkaudella on kuitenkin vain vähän tilaa vihan aikakaudella, jolloin oikean ja väärän raja on pahasti hämärtynyt, ja yhteislaukaukset kajahtelevat ympäri maata voittajien rangaistessa häviäjiä kovimman kautta.
Käsky keskittyy tarkastelemaan raa'an ajanjakson vaikutuksia yksilöiden psyykeen. Idealistinen Harjula hämmentyy aseveljiensä estottomana vellovan verenhimon edessä, ja humanistiksi tunnustautuva Hallenberg puolestaan ihmettelee omaa muutostaan kylmäksi kuolemanjakajaksi. Elokuvan tyylissä paneutua sodan kauhuihin on hitusen samaa kuin Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt:ssä.
Kunnianhimoisuus kuitenkin kapsahtaa lopulta tekijöiden omaan nilkkaan. Käsky ei osaa päättää, onko se sota-, rakkaus- vaiko jörndonnermainen taide-elokuva, joten lopputulos kutistuu sekavaksi ideakimpuksi. Filmin kerronta kulkee vaivalloisesti ja monet tärkeiksi tarkoitetut kohtaukset on venytetty ylipitkiksi. Myös jotkut tyylivalinnat herättävät ihmetystä: miksi esimerkiksi useat sivuhenkilöt esitetään turkkamaisessa valossa räkivinä ja ölisevinä villimiehinä?
Käsky syventyy rakkauden lisäksi myös puhtaaseen himoon, jota alleviivataan tarpeettomankin runsaalla alastomuudella. Elokuvassa on mukana myös hämmästyttävänkin uskaliasta homoerotiikkaa, mikä aiheuttanee monissa kulmakarvojen kohottelua, vaikka kyseessä ei ole uusi idea – homouttahan käsiteltiin kansalaissodan yhteydessä jo Olli Saarelan Lunastuksessa (1997), johon aihe myös istui huomattavasti luontevammin.
Ennakkoluulottomasta otteestaan huolimatta Käsky jättää kylmäksi. On myös moitittava sen yksisilmäistä näkökantaa sisällissotaan, sillä elokuva jakaa osapuolet turhankin selvästi hirviömäisen sadistisiin valkoisiin ja viattomina armoa anoviin punaisiin.