Oletteko koskaan kuulleet sellaisesta ohjaajasta kuin Thaddeus O’Sullivan? Parhaiten Winston Churchillin elämästä kertovasta Into the Storm -elokuvasta tuttu Sullivan on siinä mielessä mielenkiintoinen kaveri, että irlantilaisohjaaja on paiskinut hommia jo pitkään (hän teki ensimmäisiä lyhytelokuviaan jo 1980-luvulla), mutta kovillekin leffaharrastajille nimi ja nimen takana seisovat työt ovat todennäköisesti yhä täysin tuntemattomia. Tilanne on hieman hämmentävä, koska onhan herra saanut projekteihinsa monia isojakin nimiä Kevin Spaceystä Brendan Gleesoniin.
Nyt ohjaajan uusin työ Ihmeiden äärellä saapuu teattereihin. Olisiko tässä viimein Thaddeuksen läpimurto?
Ihmeiden äärellä kertoo kolmen eri-ikäisen naisen ystäväpiiristä. Lily (Maggie Smith), Eileen (Kathy Bates) ja Dolly (Agnes O’Casey) välittävät toisistaan kovasti, mutta ovat kaikilla on myös omat ongelmansa ja kaikki heistä kaipaavat jonkinlaisen ihmeen pelastamaan elämänsä.
Irlannissa elävä jengi kuulee, että Lourdesin pyhiinvaelluskohteessa virtaa pyhää vettä, jonka avulla puhutaan itse Neitsyt Marian ilmestyvän toteuttamaan ihmeitä. Ystävykset hurahtavat ideasta täysin ja päättävät lähteä yhdessä Lourdesiin tekemään ihmeistä totta. Mukaan lähtee myös Lilyn edesmenneen ystävän tytär ja Eileenin serkku Chrissie (Laura Linney), johon Lilyllä ja Eileenillä on elokuvan edetessä selviävistä syistä melkoisen happamat välit.
Ihmeiden äärellä vaikuttaa hyvin tavanomaiselta söpöltä saippuadraamalta vanhemmalle väelle. Kaikki on näyttäisi olevan genrelle hyvin tyypillistä, kun katsoja huomaa hyvät näyttelijät, tavanomaisen mutta sympaattisen tarinan sekä mukavat maisemat. Kolme tähteä tärähtää paperiin nopeasti lähes automaatiolla. Ihmeiden äärellä ei kuitenkaan pääse näin helpolla, sillä elokuva hajoaa käsiin tarkemmassa käsittelyssä.
Kaikkien ongelmien juuri on käsikirjoituksessa. Ihmeiden äärellä on pohjimmiltaan hyvin pöljä elokuva. Tarinan henkilöt eivät tunnu aidoilta, vaan hyvin karikatyyrimäisiltä ja ontoilta. Henkilöiden välinen draama on silkkaa saippuaa, mitä korostaa kerrontatapa. Elokuva nimittäin paljastaa oleellisia tietoja hahmojen taustoista ja motiiveista milloin sitä ikinä huvittaakaan ilman minkäänlaista pohjustusta tai vihjailua. Tämä saa hahmot tuntumaan hyvin epäuskottavilta ja ontoilta. Lisäksi oleellisten tietojen panttailu pitää katsoja etäällä hahmoista suuren osan elokuvaa. Kiintopisteitä ei oikein pysty muodostumaan tyyppeihin, joita ei kunnolla tunne.
Tylsää tarinankerronnassa on myös se, että kaikki kerrotaan, mitään ei näytetä. Yksi elokuvan tärkeimmistä säännöistä siis unohdetaan täysin. Eiväthän takaumatkaan kaikista tyylikkäin keino olisi välttämättä ollut, mutta tällaisenaan hahmojen taustoihin ei oikein pääse pureutumaan, kun kaikki vain sanotaan ilman pohjustusta.
Ihmeiden äärellä ei lisäksi oikein sisällä selkeää päähenkilöä. Tärkeimmäksi hahmoksi taitaa lopulta nousta Laura Linneyn Chrissie, joka on hahmoista selkeästi tylsin. Chrissiellä ei ole oikeastaan minkäänlaista hahmokehitystä, vaan hänen roolinsa tuntuu olevan vain saarnata muille, selkeästi ikävämmille tyypeille ja “parantaa heidät”.
Keskushahmoa kuitenkin vaihdetaan jatkuvasti, mikä tässä tapauksessa saa kokonaisuuden vain tuntumaan vähemmän yhtenäiseltä ja sekalaiselta. Chrissietäkään ei voi oikein kutsua päähenkilöksi, kun näkökulma vaihtuu jatkuvasti. Näyttelijät ovat sentään erinomaisia ja erityisesti Kathy Bates ja Maggie Smith pääsevät loistamaan.
Elokuvan aikana koin ahaa-elämyksen, kun vihdoin hahmotin, minkä takia Sullivanin kaltainen kokenut ohjaaja ei ole vieläkään tuttu nimi kenellekään: hän ei ole tarpeeksi taitava. Ihmeiden äärellä on teknisesti hyvin tv-elokuvamainen, eikä ohjauksessa ole oikein mitään omaperäistä otetta. Maisemat ovat sinänsä kauniita, mutta kerronnassa ei ole juurikaan pelisilmää tai mitään mieleenpainuvaa. Sama pätee myös musiikkiin, joka on juuri niin perinteistä pianonpimputusta kuin saattaa odottaa. Melodioista mikään ei jää mieleen, vaan kaikki kuullostaa aiemmin kuullulta ja tylsältä.
Viimeisenä kritiikkinä on nostettava esiin se, kuinka yhdentekevältä kokonaisuus onnistuu tuntumaan. Päähenkilön lisäksi myös selkeä teema tuntuu olevan hukassa. Elokuva yrittää kertoa samaan aikaan uskosta, anteeksiannosta, ystävyydestä, menetyksestä, äitiydestä, ihmeistä ja perheestä, mutta elementit eivät oikein istu yhteen tyydyttäväksi kokonaisuudeksi. Ihmeiden etsiminen selkeästi yritetään nostaa yhteen sitovaksi tekijäksi, mutta lopulta elokuva ei oikein sano siitäkään paljoa mitään fiksua tai kiinnostavaa. Punainen lanka sulautuu muiden lankojen joukkoon ja sen löytäminen kaiken sotkun alta on lopulta aikamoisen hankalaa. Kun yrittää sanoa kaikesta kaiken, ei sano mistään mitään.
Kokonaisuutena Ihmeiden äärellä on harmillisen heikko elokuva, joka yrittää kertoa katsojalle jotain syvällistä ihmeistä, mutta hukkuu kaiken saippuan ja liian monen teeman alle. Tämä on sääli, kun kasaan ollaan kuitenkin saatu erinomainen näyttelijäporukka ja paperilla kiinnostavia teemoja. Varsinainen toteutus jää kuitenkin hyvin vajaaksi, ja on siinä ja siinä, onko tähdistä toinen ylimääräinen. Hyvät näyttelijät onneksi pelastavat jotain.
Justus Elo
Ihmeiden äärellä -elokuvan traileri
