Joskus tapahtuu outo asia, kun istuu teatterissa katsomassa elokuvaa. Ei ole unessa, eikä voi poistua paikalta, mutta alkaa ajelehtia muihin maailmoihin, silmät ammollaan. Ja elokuva, no, se vain jatkuu. Tässä tapauksessa kolme tuntia.
Horizon ei ole kamala, mutta se on uskomattoman, tuskallisen tylsä. Siinä tapahtuu paljon, mutta mikään ei jätä tunnejälkiä. Ihmisiä tulee ja menee tekemättä vaikutusta.
Kevin Costner tietää, miten tehdä länkkäreitä – ja baseball-elokuvia – mutta tämä on lähtenyt häneltä lapasesta. Tuntuu sopivalta, että Horizon sai ensi-iltansa Cannesissa vain pari päivää Francis Ford Coppolan Megalopolisin jälkeen. Molemmat ovat intohimoprojekteja, joiden tekeminen on kestänyt vuosikymmeniä ja joutuivat ottamaan rahoituksen ohjaajalta itseltään. Mikä todennäköisesti myös tarkoittaa, ettei ollut ketään sanomassa heille ”ei”.
Se on johtanut Coppolan tapauksessa sekasotkuun, joka on vain nolo, ja Costnerilla elokuvaan, joka on dramaattisen ja brutaalin ylipitkä.
Horisontissa on paikka, jonka voi julistaa omakseen ja jossa voi aloittaa uuden elämän – tai niin uudisraivaajat kuvittelevat, mutta apassit eivät ole iloisia heidän asutuksistaan. Ja niin alkaa joukko sivujuonia Wyomingista Montanaan: murhanhimoinen, turkisasuinen klaani lähtee kostoretkelle, eurooppalaisnainen kylpee ulkoilmassa luoden ongelmia Luke Wilsonille, lapset uhraavat elämänsä, Jena Malone valittaa kanoista ja intiaanisoturi yrittää varastaa viulun mieheltä, jota on tappamassa. Eikä siinä ole vielä puoliakaan.
Costner, joka näyttelee, tuottaa, käsikirjoittaa ja ohjaa, on pyörittänyt outoa tanssia Yellowstonen luojan Taylor Sheridanin kanssa. Sheridan on varmasti aikoinaan saanut vaikutteita Costnerilta, mutta nyt se tuntuu kääntyneen päälaelleen. Yellowstone – joka nyt ilmeisesti päättyy, koska Costner häipyi kuvaamaan tätä – löysi westernistä uutta elämää, nykyaikaisti sitä ja saippuoi sen urakalla. Horizon on olemassa, koska Costner sai kokonaan uutta fanikuntaa ja rutosti uutta massia. Mutta Sheridanin usein hulvattoman hölmö show on nopealiikkeinen ja siinä on hahmoja, jotka ovat täysiä sekopäitä (Beth!). Costnerilla on, no, hahmoja.
Ja vieläpä niin monia, että on suoranainen ihme, ettei kukaan heistä erotu joukosta. Costner on odotetusti paras; hän tuntee tämän maailman niin hyvin, että hän voisi vain murista ja se tuntuisi oikealta. On silti jotenkin huvittavaa, että hän on tehnyt hahmostaan miehen, joka on niin vastustamaton 30 vuotta nuoremmalle kaunottarelle, että tämä lankeaa heti loveen, kehuu hänen miehuutensa mittoja ja tarjoaa palveluksiaan ilmaiseksi. Voi, Kevin. Mutta Hayesia joutuu odottamaan loputtoman pitkään, ja sitä ennen kaikki laahaa.
On myös yllättävää miten poliittisesti epäkorrekti – tai vain vanhanaikainen – elokuva on. Costner on kyllä luvannut alkuperäisväestön edustajille kehitysaskeleita seuraavissa elokuvissa, mutta ensimmäinen teurastus on kuin suoraan John Waynen elokuvasta. Todella pitkään he ovat vain pahiksia.
Horizon on vielä kesken, eikä tätä ole tarkoitettukaan itsenäiseksi elokuvaksi. Kolmen tunnin jälkeen pitäisi silti olla innostuneempi jatkosta eikä vain huokaista helpotuksesta. Kaiken lisäksi, ottaen huomioon miten paljon Costnerilla on käytettävissään, jotkut tarinat tuntuvat hätäisiltä. Sienna Miller siirtyy tomun peittämästä, miestään ja poikaansa hautaavasta surevasta leskestä heilastamaan Sam Worthingtonia puun alla noin viikossa. Mutta ei hätää, se ei vielä ole ohi. Elokuva päättyy montaasiin Costnerin jo kuvaamasta Chapter 2:sta kuin kyseessä olisi tv-sarjan jakso, jonka lopussa tulee teaser ”next, on Horizon”. Voi olla, etten ole silloin katsomossa.
Marta Bałaga
Horizon: An American Saga – Chapter 1 -elokuvan traileri
