Bafta- ja Hugo-palkittu Hettie Macdonald on tunnettu lähinnä sarjaohjaajana. Hän on ohjannut muun muassa vuonna 2007 Hugon voittaneen Doctor Who -sarjan hehkutetun Blink-nimisen jakson, joten mistään tulokkaasta ei ole kyse. Harold Fryn toiveikas taival on kuitenkin vasta MacDonaldin toinen valkokangasohjaustyö. Hän ohjasi Ensirakkaus-nimisen romanttisen komedian vuonna 1996, joten onhan tässä ehtinyt vesi jo Thames-joessa virrata.
Harold Fryn toiveikas taival perustuu Rachel Joycen vuonna 2012 julkaistuun samannimiseen debyyttiromaaniin – Joyce on myös käsikirjoittanut elokuvan – ja se kertoo elämässään monin tavoin epäonnistuneesta eläkeläismiehestä, Harold Frysta (Oscar-voittaja Jim Broadbent). Haroldin avioliitto on ollut yhtä puhumatonta piinaa vaimonsa Maureenin (Penelope Wilton) kanssa. Pariskunnan elämä on pelkkää saman toistoa ilman yllätyksiä, eikä kumpikaan nauti siitä. Rutiinit tylsistyttävät ja elämä kulkee hiljalleen kohti katkeraa loppuaan.
Eräänä päivänä Harold saa entiseltä työkaveriltaan Queenielta (Linda Bassett) kirjeen, jossa nainen paljastaa sairastavansa terminaalivaiheen syöpää. Queeniella ei ole perhettä tai läheisiä, joten Harold on ainokainen ihminen, jolle hän voi varmasta kuolemastaan kertoa.
Harold tuntee selvästi jotain Queenieta kohtaan, eikä Maureen pidä tilanteesta. Harold yrittää kirjoittaa vastausta, mutta ei oikein saa sitäkään aikaiseksi. Hän yrittää sysätä koko homman tuohtuneelle vaimolleen. Eipä onnistu.
Harold saa kuin saakin muutaman sanan kirjeensä lopulta kirjoitettua, ja lähtee toimittamaan sitä postilaatikolle.
Jostain syystä hän ei kykene tiputtamaan sitä laatikkoon. Harold kävelee bensa-asemalle, jossa hän kuulee nuorelta tatuoidulta kassaneidiltä (Nina Singh) mullistavan elämänviisauden – tai oikeastaan elämänlatteuden. Naisen täti oli parantunut omasta sairaudestaan pelkällä hyvällä mielellä ja positiivisen ajatuksen avulla (tästä tulee mieleen eräs kuuluisa kotimainen puoskari).
Harold saa idean lähteä tuhannen kilometrin marssille kohti saattokotia, jossa Queenie viettää viimeisiä hetkiään. Ehkä hän pystyy pelastamaan positiivisen ajattelun marssillaan vanhan työkaverinsa? Harold soittaa hoitokotiin ja kertoo aikeistaan kävellä paikan päälle. Vaimolleen Harold ei tietenkään muista ilmoittaa tempauksestaan.
Haroldista tulee marssin aikana vastentahtoinen sankari, kun hänen tempauksestaan uutisoidaan laajalti. Harold huomaa myös olevansa ystävä, auttaja, opettaja ja kasvattaja, mutta mikä tärkeintä, mies on matkalla kohti omaa valaistumistaan; kohti henkistä kasvua ja pelastumista.
Erilainen tie-elokuva ei paljasta itsestään liikoja. Katsoja joutuu hämmästelemään pitkän aikaa Haroldin omituista päätöstä ja hänen suhdettaan entiseen työkaveriinsa. Ja mikä ihme Haroldin ja Maureenin avioliittoakin oikein vaivaa? Miksi he ovat niin etäisiä?
Katsoja pääsee tutustumaan Haroldin menneisyyteen takaumissa, jotka muuttuvat alituiseen surullisemmiksi. Haroldin Via Dolorosan syy selviää yksi vaivalloinen askel kerrallaan. Odottaako lopussa jonkinlainen katarsis tai synninpäästö?
Jim Broadbent tekee ehkä uransa hienoimman roolisuorituksen – ja hän on sentään voittanut jo Oscarin Richard Eyren ohjaamasta Iris-elokuvasta (2001). Haroldin maallinen pyhiinvaellus on innostavaa seurattavaa, mutta hänen henkinen matkansa on sitäkin kiinnostavampi tapaus. Broadbent osaa esittää kärsivää miestä täydellisesti. Harold on hiljainen jurottaja, jonka sisäavaruus avautuu hiljalleen matkan edetessä.
Harold Fryn toiveikas taival on ikään kuin Brianin elämä (1979) yhdistettynä Forrest Gumpiin sekä David Lynchin hämmentävän banaaliin The Straight Storyyn (1999). Elokuvassa on tietenkin myös sopivasti kuivakkaa brittihuumoria, satiiria ja yhteiskuntakritiikkiä, jotta Haroldin matka ei kävisi pitemmän päälle liian tylsäksi käppäilyksi.
Niko Ikonen
Harold Fryn toiveikas taival -elokuvan traileri
