Hachiko-elokuva on paitsi itkettävä myös hyvin kaunis. Kyseessä on uudelleenfilmatisointi Seijirô Kôyaman ohjaamasta vuoden 1987 japanilaisesta alkuteoksesta Hachi-ko, joka perustuu tositarinaan. Hachi-koira syntyi Akitan maakunnassa vuonna 1923 puhtaana Akita-rodun edustajana ja päätyi tokiolaisen yliopistoprofessorin perheeseen. Uskollisella koiraystävällä oli tapana odottaa päivittäin Tokion Shibuyan asemalla isäntäänsä tämän saapuessa junalla töistä. Eräänä päivänä isäntä menehtyi töissä, eikä koskaan enää palannut kotiin. Hachi jatkoi silti hänen odottamistaan asemalla – vuosikausia. Koirasta tuli lopulta kuuluisa, ja se oli itsekin mukana pronssisen Hachiko-patsaan pystyttämisessä aseman edustalle 1930-luvulla. Toisen maailmansodan aikana patsas poistettiin, mutta vuonna 1948 pystytettiin jälleen uusi. Shibuyan aseman hauva on nykyään suosittu tapaamispaikka.
Hachikon amerikkalaisversion ohjaaja Lasse Hallström on tunnettu herkistä tunnelmaelokuvistaan (Pieni suklaapuoti, Laivauutisia, Oman elämänsä sankari), jotka pohjautuvat romaaniin tai novelliin. Hachi-koiran tarina inspiroi ohjaajaa suuresti, ja hän siirsi tapahtumat amerikkalaiseen pikkukaupunkiin. Richard Geren esittämä professori tulee ottaneeksi huostaansa orvon koiranpennun, josta muu perhe kuten vaimo (Joan Allen) ei niin välittäisi. Koiranpallero perheessä osoittaa kuitenkin lopulta kaikille, mitä todellinen rakkaus ja uskollisuus merkitsevät.
Elokuvassa hieman poiketaan alkuperäisestä. Japanilaisessa ympäristössään Hachikolla ei ollut paljon ystäviä. Siitä välitti vain professori-isäntä; perheelle Hachi oli lähinnä ärsyttävä rakki. Hallströmin versiossa koira kuitenkin sulattaa myös muita sydämiä, jotka silti hieman epäuskottavalla tavalla jäätyvät uudelleen isännän poismenon jälkeen. Hachi unohdetaan nopeasti, vaikka se elokuvassa lunastaa paikkansa perheessä.
Muutoin elokuva onnistuu aitoudessaan. Richard Geren supertähteys katoaa mielestä, ja Hachiko on kuin näyttelijän oma koira. Tarina on surullinen, sillä jo alusta saakka on selvää, ettei isäntä enää palaa haukkuaan tervehtimään. Silti mukana on katarttisen puhdistavaa tunnelmaa, jota filmin hieno musiikki korostaa. Hachiko-hauvasta tulee osa kaupunkiaan ja rautatieasemaa, jolla tapahtuu eroja, kohtaamisia, iloja ja suruja.
Elokuvassa ei tapahdu paljon, ja se on virkistävää. Hallström hallitsee hiljaisen, kuvailevan ja yksinkertaisen tunnemaiseman luomisen. Tositarina riittää. Lempeä huumori siivittää Hachin kasvutarinaa, ja koiran omat, mustavalkoiset visiot vaihtavat hauskalla tavalla näkökulman koiran kuonon tasolle.
Elokuva on toki väkisinitkettäjä, mutta toisinaan pieni itku tekee hyvää!