Pohjois-Englannissa sijaitsevaa laajaa, vehreää ja paljon koskematonta luontoa sisältävää Yorkshirea kutsutaan God’s Own Countryksi, ”Jumalan omaksi maaksi”. Heti samaa nimeä kantavan elokuvan alussa syntyy tunne, että nimivalinta on ironinen, ja ennemmin ollaan Jumalan selän takana.
Se tunne on päällimmäisenä ainakin Josh O’Connorin esittämän Johnny mielessä. Hänen koulutoverinsa ovat karistaneet pienen maalaispaikkakunnan pölyt jaloistaan ja lähteneet muualle opiskelemaan. Johnnyn on pitänyt jäädä kotiin isänsä ja isoäitinsä avuksi, jotta kituuttava maatila pysyisi edes jotenkuten pystyssä.
Johnnyn äiti on lähtenyt matkoihinsa vuosia aikaisemmin ja isä on toimintakyvyltään vajavainen aivoverenkiertohäiriön seurauksena. Päällimmäisinä tunteina tynkäperheen sisällä tuntuu vallitsevan katkeruus, jopa vihamielisyys sekä keskinäinen kyräily ja syyttely.
Johnny kapinoi vallitsevia olosuhteita vastaan vetämällä säännöllisesti päänsä täyteen paikallisessa pubissa. Tilaisuuden tullen hän harrastaa anonyymia ja aggressiivista seksiä satunnaisten miesten kanssa haluamatta myöhemmin olla missään tekemisissä näiden kanssa.
Kun tilalla tarvitaan lisäapua, sinne värvätään Romaniasta saapunut Gheorghe (Alec Secareanu). Aluksi Johnny suhtautuu tulokkaaseen lähinnä välinpitämättömästi, mutta kun nuorten miesten on leiriydyttävä nummelle lampaita paimentamaan, hän haluaa alistaa tämänkin henkisesti ja fyysisesti. On pienoinen järkytys, kun yritykset torpataan.
Oleellista on, ettei Gheorghe torju Johnnya ihmisenä vaan vain seksuaalisena ahdistelijana. Joutuessaan kohtaamaan toisen miehen tasavertaisena Johnny alkaa arvostaa tätä niin ihmisenä kuin maanviljelijänä.
Kertoo jotain maailmaa pyörittävistä voimista ja niiden vaikutuksesta keskivertokatsojaan, että jossain vaiheessa havahtuu omaan kyynisyyteensä. Jos elokuva kertoisi nuoresta miehestä ja tämän silmät avaavasta pystyväisestä neitokaisesta, loppupuolen käänteitä ei pohtisi sen enempää. Kun pääosissa on kaksi realistisen oloisella maaseutupaikkakunnalla haparoiden yhteen hakeutuvaa miestä, takaraivossa tykyttää epäilys ”noinkohan vaan…”
Moinen epäilys on tietysti sellaista tuntevan katsojan oma häpeä. Toisaalta on ensimmäisen pitkä fiktioelokuvansa käsikirjoittaneelle ja ohjanneelle Francis Leelle kunniaksi, että God’s Own Country onnistuu murtautumaan ennakkoasenteiden ja epämiellyttävän päähenkilön kovan kuorenkin läpi. Kuvaa hallitsevista harmaista sävyistä, sateen aiheuttamasta liejusta ja loputtomasta eläinten lannasta huolimatta siitä kuoriutuu hiljalleen lämpimän ymmärtäväinen ja haikean toiveikas elokuva.
Vaikka mukana on sosiaalista realismia ja paikoin maalaiselämän rankkaakin kuvastoa, on sen tärkein sanoma rohkeudessa kohdata toinen ihminen omana itsenään. Jotenkin elokuvan juroissa ihmisissä ja pämppäämisen autuudessa on myös jotain perisuomalaista.
God’s Own Country -elokuvan traileri
