Elämä pelissä on täydellinen Oscar-tuote niin parhaan elokuvan kategoriaan kuin päätähtensä keppihevoseksikin.
Siinä on kaikkea mitä amerikkalaiset ja Amerikan elokuva-akatemia rakastavat: tositapahtumatausta, tuhkimotarina, perusamerikkalaisen kristityn ihmisen ympäristön paineet ylittävää hyvyyttä – ja se on vielä urheiludraama amerikkalaisesta jalkapallosta! Sandra Bullock on läsnä lähes joka kuvassa, ja hän on tehnyt lihomisen/laihtumisen ohella toisen Hollywoodissa näyttelijän bravuurinumeroksi katsottavan tempun: opetellut uuden aksentin.
Elokuva sijoittuu 2000-luvun alun Memphisiin Tennesseessä. Kristilliset arvot ovat kovassa huudossa, mutta onnen lahjat eivät jakaudu tasan. Toisella puolella kaupunkia eletään hienoissa kartanoissa, toisella slummeissa. Bullockin esittämä Leigh Anne Tuohy on pikaravintolaketjujen omistajan kanssa naimisissa oleva upporikas valkoinen sisustussuunnittelija. Eräänä kylmänä iltana hän kutsuu kotiinsa lastensa koulussa opiskelevan mustan Michaelin (Quinton Aaron), joka värjöttelee talvi-illassa kesävaatteissaan. Yhden yön vierailu venyy vakiasumiseksi, ja Leigh Annesta tulee ensin Michaelin hyväntekijänsä ja Tuohyista lopulta hänen perheensä. Koulunkäyntikin alkaa sujua ja sen myötä löytyy isokokoisen nuorukaisen vahvuus myös amerikkalaisen jalkapallon pelaajana.
Elämä pelissä on menestykseksi geenimanipuloitu. Se tarjoilee sopivasti huumoria olematta palkittavaksi kelpaamaton komedia ja näppäilee katsojan sydämen kieliä sopivan liikuttavasti olematta ahdistava. Sujuvasti se välttää kaikki ikävät asiat kuten rasismin ja koulukiusaamisen. Suorasuinen, määrätietoinen ja omasta erinomaisuudestaan tietoinen Leigh Anne hiljentää helposti suhteellisen kilttisuiset punaniskat ja rahalla poistetaan kaikki esteet menestyksen tieltä, ja loppupuolen pakollinen vastuskin pitää luoda harvinaisen keinotekoisesti.
Päällisin puolin elokuvan sanoma on, että ihmisiä pitää katsoa pintaa syvemmältä. Kertomus on kuitenkin niin kiillotettu, että yhtä hyvin se voisi kertoa nuoren miehen pelastumisesta valkoisten maailmaan mustien väkivaltaisesta ja kaoottisesta valtakunnasta. Laskelmoidut käänteensä elokuva tarjoaa kuitenkin niin täydellisellä ammattitaidolla ja sujuvuudella silattuna, että sitä on vaikea vastustaa. Sille hymyilee, kun se käskee, ja tippa nousee silmään, kun se kuristaa kurkusta. Sitä katsoessa ei todellakaan tarvitse ajatella itse, mutta ei myöskään tarvitse pelätä pahan maailman pääsemistä elokuvateatteriin reilun – mutta huomattavasti lyhyemmältä tuntuvan – kahden tunnin verran.
Jouni Vikman
Tähdet: ★★★