Miguel on 12-vuotias meksikolaispoika, joka asuu monta sukupolvea käsittävässä perheessä. Perhe saa elantonsa kenkien tekemisestä. Suku on pyörittänyt pientä käsityötehdastaan vuosikymmeniä, eikä kukaan muuta kuvittele tekevänsäkään – paitsi pieni Miguel.
Miguel rakastaa musiikkia. Erityisesti hänen idolinsa on vuosikymmenten takainen muusikko ja elokuvatähti Ernesto de la Cruz. Valitettavasti Miguelin isoisoisoäiti on aikoinaan jäänyt tyttärineen laulajarentun hylkäämäksi, mikä sai hänet kääntämään selkänsä musiikille ja perustamaan kenkäverstaan. Hänen tyttärentyttärensä johtaa perhettä ja sukubisnestä rautaisella kädellä, eikä ota kuuleviin korviinsa haaveiluja urasta musiikin parissa.
Isoäidin ja pikkupojan vahvat luonteet ajautuvat törmäyskurssille, kun koittaa Día de Muertos, kuolleiden päivä. Tuolloin muistellaan edesmenneitä perheenjäseniä, ja raja elävien ja kuolleiden maailman välillä aukeaa. Kykyjenetsintäkilpaan osallistua halunnut Miguel tulee loukanneeksi kirjoittamattomia sääntöjä ja saa ylleen kirouksen. Hänen on saatava jonkun kuolleen sukulaisensa siunaus siitä vapautuakseen. Valitettavasti perheenjäsenten haamut ovat myös kylmäkiskoisia musiikkia kohtaan ja asettavat ehdoksi moisten unelmien unohtamisen.
Täytyy tunnustaa, että suhtauduin elokuvaan alkuvaiheessa hyvin kyynisesti. Ennakko-odotukseni oli, että kyseessä olisi loppuun asti viilattu Disney/Pixar-tuote, joka on tehty puhtaasti keräämään teattereihin Yhdysvaltojen kasvavaa latinovähemmistöä ja korottamaan studion profiilia Väli- ja Etelä-Amerikan markkinoilla. Muistan myös miettineeni, kuinka perhettä hyvin laajasti ajattelevaan kulttuuriin upotettu tarina toimii maassa, jossa niin vanhukset kuin pikkuvauvat ulkoistetaan mahdollisimman pikaisesti muiden hoidettaviksi.
Ihailtuani uskomattoman elävää ja värikästä animaatiota, hekotettuani vitseille ja jännitettyäni pienen sankarin kilpajuoksua aikaa vastaan minun oli tunnin ja kolmen vartin jälkeen vielä kuivattava silmäkulmaa ja todettava: Coco on yksinkertaisesti ihana ja universaali koko perheen elokuva, jolle meksikolainen kulttuuri tarjoaa hedelmällisen ja mukaansa tempaavan fantasiataustan. Tutuistakin asioista oppi jotain lisää ja uusia mielenkiintoisia mytologioita avattiin länsimaisellekin katsojalle ilman, että se ainakaan omalta osaltani tuntui päälle liimatulta, hyväksikäyttävältä tai alentuvalta.
Tarinan täydellistä istumista viitekehykseensä kuvastaa hyvin se, että Cocoa katsoessa mieleen nousi toinen elokuva, joka nopeasti ajatellen tuntuu hyvin erilaiselta: vuoden 2015 rakastettu hitti Inside Out – Mielen sopukoissa. Se kuvaa pienen tytön mielen liikkeitä hänen päänsä sisäisellä teknisellä kontrollikeskuksella sekä sen kaaoksen syillä ja seurauksilla.
Coco tuntuu sen ”poikaversiolta”, kun Miguelin on kuolleiden fantasiamaailmassa seikkaillessaan löydettävä oma itsensä ja kasvettava kohti itsenäisyyttä perheen avulla ja heistä huolimatta. Mukana on myös teemoja rehellisyydestä muita kohtaan ja kunnianhimon hinnasta. Hienoin sanoma on kuitenkin ehkä kuoleman läheisyyden katsominen silmästä silmään. Lumoava animaatio esittää pikkutarkasti myös uurteisten kasvojen kauneuden.
Jos Cocosta etsimällä etsii heikkouksia, niin sellaisena voisi ehkä pitää sitä, että juoneen sisällytetyt reippaatkaan rallit eivät välttämättä jää päähän soimaan. Mutta vaikka Disney-tuotantoihin yleensä yhdistetäänkin tunnetut laulut, ei kaikkien studion elokuvien tarvitse olla kuolemattomia musikaaleja. Cocoa arvostaa aivan eri syistä: parhaan laulun ehdokkuudet niin Oscar- ja Golden Globe -gaaloissa saanut Remember Me on kaunis balladi niin säveleltään kuin sanomaltaan, mutta oleellisempaa on sen merkitys tarinan kannalta. Se on vain yksi tärkeimmistä esimerkistä pienimpienkin yksityiskohtien loppuun asti miettimisestä.
Lee Unkrichin tuottamat Monsterit-yliopisto ja Kunnon dinosaurus kuuluvat ehkä Pixarin vähemmän muistettaviin teoksiin, mutta Cocon vertailukohdaksi kannattaakin ottaa hänen edellinen ohjauksensa. Cocossa on samaa lämpöä kuin vuoden 2010 Toy Story 3:ssa. Huumori ja tunteellisuus yhdistyvät kummassakin niin täydellisellä tavalla, että on käytettävä ilmaisua: mestariteos.
Edellä mainitun lauluehdokkuuden ohella Coco onkin jo saanut parhaan animaation Golden Globen. Myös Oscareissa se kilpailee samassa kategoriassa, ja ihmeitä pitää tapahtua, ellei myös voitto irtoa.
Coco -elokuvan traileri
