Charlie Wilsonin sota on vaikuttava ja rehellinen kertomus yhdysvaltalaisesta kongressiedustajasta, joka haluaa panostaa kylmässä sodassa Yhdysvaltain pelinappulaan Afganistaniin niin paljon kuin voittaminen vaatii.
Yhdysvaltojen kongressiedustaja Charlie Wilson lähtee kylmän sodan tuoksinassa kohteliaisuuskäynnille Pakistaniin, mutta palaa matkaltaan yllättyneenä raakuudesta, jolla
Yhdysvaltain henkisen sodankäynnin yksi tärkeimmistä työkaluista, Afganistan, käy sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Wilson ottaa tehtäväkseen nostaa Afganistanin asehankinnoille suunnatun näennäisen viiden miljoonan dollarin tuen sellaiseksi, että sillä saadaan hankittua vähäisten rynnäkkökiväärien lisäksi aseita, joista on todellista hyötyä. Kaunis ajatus on kuitenkin haastava toteuttaa, sillä neuvostoliittolaiset eivät saa löytää kuolleiden afgaanisissien käsistä amerikkalaisvalmisteisia aseita. Silloin kylmä sota muuttuisi myös yhdysvaltalaisten osalta todelliseksi sodaksi. Tämän vuoksi operaatioon pitää saada neuvoteltua mukaan sellaisia aseita valmistavia ja kuljettavia välikäsiä, joista jotkut ovat jopa keskenään sodassa.
Yhdysvaltalaisesta elokuvateollisuudesta on alkanut pilkottaa parin viime vuoden aikana uusi, ihailtava piirre, oman epätäydellisyyden tunnustaminen. Toisin kuin mainosjulisteista tai muutamasta ensimmäisestä minuutista voisi päätellä, ei todellisiin tapahtumiin pohjautuvan elokuvan päähenkilöä näytetä koko maailmaa kommunismilta pelastavana yli-ihmisenä, vaan henkilönä, joka tekee afganistanilaisille suuren palveluksen hyötyäkseen siitä myös jotenkin itse.
Elokuva uskaltaa antaa sellaisen signaalin, ettei Yhdysvallat pelaakaan yksinomaan reiluilla säännöillä niiden oikeiden arvojen puolesta, joiden pitäisi heidän näkökulmastaan katsottuna olla oikeita arvoja myös kaikille muille. Itse Wilsonia voisi kai sanoa eräänlaiseksi afganistanilaisten vapahtajaksi tai messiaaksi, sillä hänen ansiostaan vapaustaistelijat saivat aseita, joilla Neuvostoliiton helikopterit alkoivat viimeinkin pudota taivaalta. Yhtä lailla Afganistankin oli vapahtaja Yhdysvalloille, sillä heidän sotansa vuoksi Yhdysvaltojen ei tarvinnut ampua itse laukaustakaan. Mikä Charlie Wilsonin sodasta tekee äärimmäisen hienon elokuvan on se, että tätä seikkaa ei ole unohdettu, vaan molemminpuolinen hyödyn tavoittelu on nostettu rehdisti esille. Hienoimpana osoituksena tästä on elokuvan lopussa käytävä keskustelu muutaman koulun rakentamisesta turmeltuneeseen Afganistaniin.
Tom Hanks näyttelee pääosansa hienosti ja takuuvarmalla ammattitaidolla, samoin Julia Roberts varttuneemman oikeistosyöjättären roolinsa, mutta se mikä elokuvasta pistää silmään, on Philip Seymour Hoffman. Loistava suoritus, taas. Hoffmanilla on kyky päästä roolihahmoihinsa niin syvälle sisälle, ettei niitä oikein osaa nähdä edes rooleina. Näytteli hän sitten psykopaattia, kimittävää kirjailijaa tai kuten Charlie Wilsonin sodassa kreikkalaistaustaista sikaniska-agenttia, joka ei pidä juuri kenestäkään, ja jonka ylimielisen leveästä persoonasta juuri kukaan ei vastavuoroisesti pidä, tuntuu hän olevan kuin nakutettu jokaiseen hahmoonsa. On vääryys, mikäli Philip Seymour Hoffman ei nouse parin seuraavan vuoden aikana elokuvamaailman kaikkein arvostetuimpien tähtien joukkoon, sen verran monipuolinen hän on.